Harmillinen hopea: Miksi hopea harmittaa ja pronssi ilahduttaa?

On kiinnostavaa pohtia tilanteita, missä ihmiset, joilla on faktisesti asiat paremmin kuin toisilla, ovat tyytymättömämpiä tilanteeseensa. Kakkostila on parempi kuin kolmostila, mutta pronssimitalistit ovat tyytyväisempiä kuin hopeamitalistit. Joukkuelajeissa, missä pelataan loppuottelu ja pronssiottelu, ei ole ollenkaan outoa hopeamitalisteja harmittaa ja pronssin saaneet iloitsevat. Hopeamitalistit ovat juuri hävinneet pelin (ja kullan) ja pronssimitalistit ovat voittaneet ottelun (ja mitalin). Kiinnostavaa sen sijaan on se, että sama ilmiö on havaittavissa myös yksilölajeissa: juoksussa, pituushypyssä jne. Medvec et al (1995)[1] ovat tutkineet hopea- ja pronssimitalistien tuntemuksia vuoden 1992 kesäolympialaisissa. Tutkimuksessa selvisi kiistatta, että pronssimitalistit olivat tyytyväisempiä suoritukseensa kuin hopeamitalistit riippumatta lajista.

Mitä jos -ajattelu selityksenä 

Tutkittaessa ihmisten ristiriitaista ajattelua on huomattu, että tyytyväisyyteen vaikuttaa paljon ”mitä jos -ajattelu” (englanniksi what might have been). Aihetta ovat tutkineet esimerkiksi Kahneman & Miller (1986)[2] ja Johnson (1986)[3]. Neal Roese ja James Olsen ovat jopa kirjoittaneet aiheesta kirjan (2014)[4].  Mitä jos –ajattelu on tyypillistä kaikille ihmisille, mietitään, että jos olisin lähtenyt viisi minuuttia myöhemmin olisin ollut kolarissa (tai välttänyt sen) jne. Ihmiset pohtivat vaihtoehtoisia lopputuloksia ja mitä helpompi heidän on kuvitella niitä, sitä tyytymättömämpiä he ovat huonoon lopputulokseen (Kahneman & Tversky (1998)[5]).

”Harmillinen hopea ja iloinen pronssi” –ilmiö selittyy pitkälti mitä jos –ajattelun avulla. Medvec et al (1995) selittävät ilmiötä sillä, että hopean vaihtoehto on kullan voittaminen ja pronssin vaihtoehto on mitalitta jääminen. Hopeamitalisti vertaa itseään kultamitalistiin, ja miettii mitä olisi voinut tapahtua. Voittamisen ja hopean välinen ero on niin suuri. Hän saattaa myös miettiä, mitä jos olisi tullut pronssille, mutta tämä ero ei ole niin suuri – molemmat ovat mitaleita – ettei sillä ole paljoa merkitystä. Pronssimitalisti taas vertaa itseään nelossijaan ja on tyytyväinen pronssiin, koska se on huomattavasti parempi kuin jääminen ilman mitalia. Vaikka hän saattaa verrata myös ylöspäin hopeaan, ei tämä ole niin merkittävää, koska ero hopean ja pronssin välillä ei ole niin suuri kuin pronssin ja nelossijan. Tämä asymmetrinen vertaaminen (hopea ylöspäin ja pronssi alaspäin) saattaa aiheuttaa sen, että henkilö, joka on faktuaalisesti huonommassa asemassa (pronssilla) on tyytyväisempi lopputulokseen kuin henkilö joka on paremmassa asemassa (hopealla). Hopeamitalisti ajattelee ”If only”, ”Why didn’t I just…” ja pronssimitalisti ajattelee ”At least I won the medal”. Tällöin voidaan siis ajatella, että ”less is more”. Medvec et al (1995) tutkivat haastatteluja kilpailun jälkeen toisissa olympialaisissa (kesä 1992) koodasivat haastateltavien sanomat ”I almost ” hopeamitalistille ja ”At least I” pronssimitalistille. Tulokset tukivat yllä esitettyä ajatusta, että hopeamitalistit ajattelevat menetettyä mitalia ja pronssimitalistit lohduttautuvat mitalin saamisella.

Nämä samat tulokset pätevät muissakin elämäntilanteissa. Ihminen joka arvaa menestyksekkäästi kuusi numeroa seitsemästä lotossa on todennäköisesti pettynyt, samoin kuin henkilö joka myöhästyy koneesta vain minuutteja on pettyneempi kuin henkilö joka myöhästyy puoli tuntia.  

---

[1] Medvec, Victoria & Husted, Scott F. & Madey & Thomas Gilovich (1995): "When less is more: counterfactual thinking and satisfaction among Olympic medalists." Journal of personality and social psychology 69.4 (1995): 603.

[2] Kahneman, Daniel & Miller, Dale T. (1986) "Norm theory: Comparing reality to its alternatives." Psychological review 93.2 (1986): 136.

[3] Johnson, Joel T. (1986): "The knowledge of what might have been: Affective and attributional consequences of near outcomes." Personality and Social Psychology Bulletin 12.1 (1986): 51-62.

[4] Roese, Neal J., and James M. Olson, eds. (2014): What might have been: The social psychology of counterfactual thinking. Psychology Press, 2014.

[5] Kahneman, Daniel; Tversky, Amos (1998). "The simulation heuristic". In Daniel Kahneman; Paul Slovic; Amos Tversky. Judgment under uncertainty: heuristics and biases. Cambridge: Cambridge University Press

Harrastuksenlopettamispäätös on vaikea päätös – miksi jotkut pelaajat päättävät laittaa hokkarit naulaan

Jääkiekko on hieno laji ja KJT Hockey on hieno seura. Silti joka vuosi muutamat pelaajat päättävät joko vaihtaa seuraa tai luopua harrastuksestaan pysyvästi. Ongelma ei ole KJT:n kohdalla suuri, sillä pelaajamäärät ovat seurassa kasvussa. KJT päätti kuitenkin selvittää miksi pelaajat lopettavat tai vaihtavat seuraa. KJT kehittää toimintaansa jatkuvasti ja analyyttisesti nojautuen muun muassa erilaisiin kyselyihin ja nostamalla strategiasta vuosittain painopistealueita, joihin kiinnitetään erityistä huomiota. Osa pelaajista ei lopeta lajia kokonaan, vaan vaihtaa toiseen seuraan. Tässä blogipostauksessa tarkastellaan niitä pelaajia, jotka päättävät luopua kokonaan jääkiekon pelaamisesta. KJT Exit 2015-2018 kyselyn tulokset on julkaistu KJT Hockeyn luvalla.

Ensimmäisenä mieleen tulee ajatus, että oliko jääkiekko alunperinkin väärä laji lapselle/pelaajalle. Siitä ei kuitenkaan ole kyse kuin aika harvan kohdalla, sillä suurin osa pitää jääkiekkoa sopivana harrastuksena:

Lopettamispäätös oli suurimmalle osalle lopettaneista vaikea päätös. Eikä se ole ihme, sillä samalla luopuu monesta asiasta ja elämää mahdollisesti jo pitkään hallinneesta asiasta. Päätöstä olikin pohdittu pitkään monen pelaajan kohdalla (vieressä): 

Vaikka seurustelun alkamiseen tyssääkin muutamia jääkiekkouria, ei se silti ole kovinkaan tärkeä syy kun tarkastelee lopettamisen syitä yleensä. Pahinta on, jos kiekkoilu ei enää tunnu kivalta, joukkueessa on ristiriitoja tai valmentajan kanssa ei tule juttuun. Merkittävää on myös se, että haluaa aikaa jonkin muun asian tekemiseen. On se muu tekeminen sitten hengailua kaverien kanssa tai opiskelua tai mitä vaan. Melko harva lopettaa siksi, ettei koe enää kehittyvänsä tai joukkueen huonon menestyksen takia.

Ihan kivutonta tuo jääkiekosta luopuminen ei ole sillä jopa 89% lähteneistä jää kaipaamaan yhteenkuuluvuudentunnetta ja lähes yhtä moni pukukoppijuttuja ja pelitunnelmia. Lähes kaikki (84%) ex-kiekkoilijat kaipaavat itsensä kehittämistä ja haastamista. Itsestään selvästi lähes kaikki kaipaavat liikunnan tuomaa euforiaa.

Yhteenvetona voi siis todeta, että KJT on tehnyt monia asioita hyvin (tai mahdollistanut niiden synnyn joukkueiden toiminnassa). Lisäselvitystä kaipaa se, miksi jääkiekko ei enää olekaan hauskaa, vaikka se selvästi on joskus ollut. Ajanpuutetta kukaan ei voi ratkaista, mutta joukkueiden ilmapiiriongelmiin KJT:lla on hyvät työkalut ja niihin pystytään jatkossa puuttumaan nopeasti. Jääkiekko on melko kallis harrastus ja on ymmärrettävää, että taloudellisesti sen harrastaminen voi tehdä tiukkaa. Tähänkin KJT puuttuu jatkossa, sillä harrastamisen kustannusten hallitseminen on KJT:n mielestä tärkeää.

KJT Exit kyselyssä on käytetty Miration kehittelemää ex-asiakas menetelmää. Lisää menetelmästä voit lukea tästä. http://www.miratio.fi/tutkimus-exasiak.html

Kotikenttäedun psykologia: Miksi pelin sijainti vaikuttaa pelin lopputulokseen?

Urheilussa puhutaan usein kotikenttäedusta. Kotikenttäetu on sinänsä helppo todeta; ei ole vaikeaa päätellä, että jos kotijoukkueet voittavat enemmän kuin vierasjoukkueet jonkinnäköinen etu kotikentästä pitää olla. Jon Wertheim ja Tobias Moskowitz ovat kirjoittaneet (2011)[i] kirjan jalkapalloanalytiikasta. Heidän tilastojensa mukaan kotikenttäedut ovat merkittäviä kaikissa lajeissa ja kaikilla sarjatasoilla. Esimerkiksi NHL jääkiekossa 1917-2009 kotijoukkue voitti 57% otteluista. Jalkapallossa Italian Serie A:ssa 1993-2009 kotijoukkue voitti 47% otteluista, tasapelejä oli 25% ja tappioita 27%. Ja kriketissä 1877-2009 kotijoukkue voitti 60% otteluista. Vaikka aihetta on tutkittu paljon, ei ole ihan selvää mikä on kotikenttäedun psykologia (Pollard 2008[ii], Staufenbiel et al. 2015[iii]).

Yleensä ajatellaan edun syntyvän siitä, että kotiyleisö kannustaa ja kaikki paikat ovat tuttuja. Kannustava yleisö auttaa urheilijoita venymään parhaaseen suoritukseen ja saattaa vähän jännittää vierasjoukkuetta. Vaikutus vaihtelee eri peleissä ja paikkakunnilla. Jääkiekossa puhutaan usein kannustavasta yleisöstä kuudentena kenttäpelaajana. Nevill & Holderin (1999)[iv] analyysin mukaan tutkimuksissa on havaittu, että kotikenttäetu kasvaa yleisömäärän myötä tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen yleisön määrän lisäyksellä ei enää ole vaikutusta. Yleisön kannustava vaikutus kotijoukkueeseen auttaa sitä ponnistelemaan ja uskomaan itseensä. Tämä vaikutus ei silti ole Nevill & Holderin mukaan kovinkaan suuri. Kotiyleisö saattaa myös aiheuttaa paineita, eikä vaikutus ole aivan yksiselitteinen. On siis muitakin selityksiä.

Yhtenä selityksenä on esitetty, että paikkojen tuttuus, kentän koko, nurmen tuntu tai jään liukkaus olisi kotijoukkueelle merkittävä etu. Muistan kun veljeni aloitteli kiekon pelaamista 1980-luvun alussa. Silloin ei paljon jäähalleja ollut. Kerran kun menimme oikein hallissa pelattavaan vieraspeliin, valmentaja ohjeisti poikia: ”Älkää sitten jääkö tuijottelemaan kattorakenteita ja lamppuja. Keskitytään omaan peliin”. Vaikka nykyään kaikki pelit pelataan halleissa, niin kaukaloissa ja jäässä on pieniä eroja. Nevill & Holder (1999) sanovat, ettei myöskään sillä, että tuntee kentän ja olosuhteet ole loppujen lopuksi suurta merkitystä. Matkarasituksen vaikutus on merkittävää vain silloin jos ylitetään useita aikavyöhykkeitä, toki matkarasituksella oli tutkimuksen mukaan jonkin verran merkitystä. Mutta koska kotikenttäetu on samanlainen myös peleissä, joissa joukkueet matkustavat vain naapurikaupunkiin, ei matkarasitus selitä kovinkaan merkittävää osaa kotikenttäedusta. Joissain lajeissa säännöt suosivat kotijoukkuetta, esimerkiksi jääkiekossa kotijoukkue saa vaihtaa pelaajat viimeisenä ja pystyy siis reagoimaan siihen minkä ketjun vastustaja laittaa jäälle. Vaikka tällä jääkiekossa saattaa olla paljonkin merkitystä joissain tilanteissa, ei tämä selitä yleisesti kotikenttäetua, sillä kuten Nevill & Holder (1999) toteavat, säännöt suosivat kotijoukkuetta vain harvassa lajissa, eikä sääntövaikutus ole tutkimusten mukaan merkittävä.

On myös esitetty, että kotijoukkue taistelee sinnikkäämmin, koska se puolustaa omaa reviiriään. Reviirinpuolustuksen vaikutuksesta ei löytynyt tutkimustuloksia pelaajien kohdalla, mutta sen sijaan pieniä viitteistä siihen suuntaan löytyi hyvin mielenkiintoisesti valmentajia koskeneesta tutkimuksesta. Staufenbiel et al. (2015)[v] tutkivat sitä miten jalkapallovalmentajien taktiikat ja pelien tavoitteet vaihtelivat sen mukaan oliko peli kotipeli vai vieraspeli. Tutkimukseen osallistui 297 jalkapallovalmentajaa erilaiselta sarjatasoilta. Heidät jaettiin sattumanvaraisesti kahteen ryhmään toinen ”valmensi” kotijoukkuetta ja toinen vierasjoukkuetta. Tutkimuksessa kuvailtiin joukkueen tilanne ja tuleva ottelu. Tilanne oli kaikilla osallistujille sama paikkakuntaa lukuun ottamatta. Tulokset ovat hämmästyttäviä: kotijoukkueiden valmentajat asettivat haastavampia tavoitteita pelille, olivat toiveikkaampia voiton suhteen, lisäksi he valitsivat hyökkäävämpiä ja rohkeampia pelitaktiikoita. Valmentajat lähtevät siis voittavammalla mielellä ja taktiikalla kotipeliin kuin vieraspeliin.

Kotikenttä vaikuttaa siis sekä pelaajiin, että valmentajiin. Tutkimuksissa on todettu kotikenttäedun liittyvän vahvasti myös tuomarin käyttäytymiseen. Wertheim & Moskowitz, (2011)[vi] louhivat suuren määrän dataa ja huomasivat, että:

·      Jalkapallossa tuomitaan vieraille enemmän rangaistuksia kuin kotijoukkueelle.

·      Baseballissa vierasjoukkueen syötöt tuomitaan useammin vääriksi, kuin kotijoukkueen.

·      Koripallossa kotijoukkueet saivat heittää enemmän vapaaheittoja kuin vierasjoukkueet.

·      Jääkiekossa NHL:ssä, kotijoukkueet saivat 20% vähemmän jäähyjä kuin vierasjoukkueet.

Tuomarien pitäisi pystyä pysymään puolueettomina, mutta kotijoukkueen yleisön kannustus aiheuttaa tuomarille paineita ja saattaa vaikuttaa hänen päätöksiinsä alitajuisesti siten, että tuomarien päätökset suosivat kotijoukkuetta. Nevill et al (2002)[vii] ovat tehneet kiinnostavan tutkimuksen yleisön pitämän metelin vaikutuksesta  jalkapallotuomareihin. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita jalkapallotuomareita katsomaan videolta tilanteita ja päättämään antaisivatko niistä rangaistuksia. Osalla tuomareita oli äänet mukana videossa (eli yleisön meteli) ja osa katseli tilanteita hiljaisuuden vallassa. Tulosten mukaan yleisön pitämällä metelillä oli dramaattinen vaikutus tuomarien tekemiin päätöksiin. Jos tuomareilla on yleisön äänet mukana videolla he olivat epävarmempia tuomioissaan ja antoivat kotijoukkueille 16% vähemmän rangaistuksia kuin tuomarit jotka katsoivat videota ilman ääntä.  Vaikka vaikutus on alitajuinen, siitä voi silti päästä eroon. Jos tuomarille kerrotaan, että pelissä tarkkaillaan vaikuttaako kotikenttäetu hänen päätöksiinsä, päätöksissä ei enää huomata vinoumaa. Myös tuomarin kokemus vaikuttaa, sillä Goumasin (2013)[viii] tutkimuksessa osoitetaan, että mitä kokeneempi tuomari on sitä vähemmän kotiyleisön painostus vaikuttaa hänen päätöksiinsä UEFA Euroopan liigoissa.

Yhteenvetona voidaankin siis todeta, että kotikenttä vaikuttaa kaikkiin kolmeen pelissä olevaan ryhmään: pelaajiin, valmentajiin ja tuomareihin. Vaikutusmekanismeja on useita. Alla oleva kuvio kokoaa yhteen vaikutusmekanismit. Tutkimusten mukaan merkittävimmät ovat kotikentän vaikutus valmentajiin ja tuomareihin (kuviossa lilalla). Vaikka vaikutus on vähäisempi, selittävät silti kotiyleisön kannustus, tuttu kenttä, reviirin puolustus, vierasjoukkueen matkaväsymys ja säännöt osan kotikenttäedusta. Kiinnostavaa on, että suurin osa vaikutusmekanismeista on psykologisia. Ainoastaan kentän tuntemus, matkaväsymys ja säännöt ovat fyysisiä tekijöitä (kuviossa vihreällä).

---

[i] Moskowitz, Tobias, and L. Jon Wertheim. Scorecasting: The hidden influences behind how sports are played and games are won. Three Rivers Press (CA), 2012.

[ii] Pollard, Richard (2008): ”Home advantage in football: A current review of an unsolved puzzle”, The open sports sciences journal, 2008, 1.1.

[iii] Staufenbiel, Kathrin, Babett Lobinger, and Bernd Strauss. "Home advantage in soccer–A matter of expectations, goal setting and tactical decisions of coaches?." Journal of sports sciences 33.18 (2015): 1932-1941.

[iv] Nevill, Alan M. &. Holder, Roger L (1999): "Home advantage in sport." Sports Medicine 28.4 (1999): 221-236.

[v] Staufenbiel, Kathrin, Babett Lobinger, and Bernd Strauss. "Home advantage in soccer–A matter of expectations, goal setting and tactical decisions of coaches?." Journal of sports sciences 33.18 (2015): 1932-1941.

[vi] Moskowitz, Tobias, and L. Jon Wertheim. Scorecasting: The hidden influences behind how sports are played and games are won. Three Rivers Press (CA), 2012.

[vii] Nevill, A. M., Balmer, N. J., & Williams, A. M. (2002). The influence of crowd noise and experience upon refereeing decisions in football. Psychology of Sport and Exercise, 3(4), 261-272.

[viii] Goumas, Chris. "Referee expertise and home-team bias in European football." International Journal of Sport Psychology44.5 (2013): 429-440.