Harrastuksenlopettamispäätös on vaikea päätös – miksi jotkut pelaajat päättävät laittaa hokkarit naulaan

Jääkiekko on hieno laji ja KJT Hockey on hieno seura. Silti joka vuosi muutamat pelaajat päättävät joko vaihtaa seuraa tai luopua harrastuksestaan pysyvästi. Ongelma ei ole KJT:n kohdalla suuri, sillä pelaajamäärät ovat seurassa kasvussa. KJT päätti kuitenkin selvittää miksi pelaajat lopettavat tai vaihtavat seuraa. KJT kehittää toimintaansa jatkuvasti ja analyyttisesti nojautuen muun muassa erilaisiin kyselyihin ja nostamalla strategiasta vuosittain painopistealueita, joihin kiinnitetään erityistä huomiota. Osa pelaajista ei lopeta lajia kokonaan, vaan vaihtaa toiseen seuraan. Tässä blogipostauksessa tarkastellaan niitä pelaajia, jotka päättävät luopua kokonaan jääkiekon pelaamisesta. KJT Exit 2015-2018 kyselyn tulokset on julkaistu KJT Hockeyn luvalla.

Ensimmäisenä mieleen tulee ajatus, että oliko jääkiekko alunperinkin väärä laji lapselle/pelaajalle. Siitä ei kuitenkaan ole kyse kuin aika harvan kohdalla, sillä suurin osa pitää jääkiekkoa sopivana harrastuksena:

Lopettamispäätös oli suurimmalle osalle lopettaneista vaikea päätös. Eikä se ole ihme, sillä samalla luopuu monesta asiasta ja elämää mahdollisesti jo pitkään hallinneesta asiasta. Päätöstä olikin pohdittu pitkään monen pelaajan kohdalla (vieressä): 

Vaikka seurustelun alkamiseen tyssääkin muutamia jääkiekkouria, ei se silti ole kovinkaan tärkeä syy kun tarkastelee lopettamisen syitä yleensä. Pahinta on, jos kiekkoilu ei enää tunnu kivalta, joukkueessa on ristiriitoja tai valmentajan kanssa ei tule juttuun. Merkittävää on myös se, että haluaa aikaa jonkin muun asian tekemiseen. On se muu tekeminen sitten hengailua kaverien kanssa tai opiskelua tai mitä vaan. Melko harva lopettaa siksi, ettei koe enää kehittyvänsä tai joukkueen huonon menestyksen takia.

Ihan kivutonta tuo jääkiekosta luopuminen ei ole sillä jopa 89% lähteneistä jää kaipaamaan yhteenkuuluvuudentunnetta ja lähes yhtä moni pukukoppijuttuja ja pelitunnelmia. Lähes kaikki (84%) ex-kiekkoilijat kaipaavat itsensä kehittämistä ja haastamista. Itsestään selvästi lähes kaikki kaipaavat liikunnan tuomaa euforiaa.

Yhteenvetona voi siis todeta, että KJT on tehnyt monia asioita hyvin (tai mahdollistanut niiden synnyn joukkueiden toiminnassa). Lisäselvitystä kaipaa se, miksi jääkiekko ei enää olekaan hauskaa, vaikka se selvästi on joskus ollut. Ajanpuutetta kukaan ei voi ratkaista, mutta joukkueiden ilmapiiriongelmiin KJT:lla on hyvät työkalut ja niihin pystytään jatkossa puuttumaan nopeasti. Jääkiekko on melko kallis harrastus ja on ymmärrettävää, että taloudellisesti sen harrastaminen voi tehdä tiukkaa. Tähänkin KJT puuttuu jatkossa, sillä harrastamisen kustannusten hallitseminen on KJT:n mielestä tärkeää.

KJT Exit kyselyssä on käytetty Miration kehittelemää ex-asiakas menetelmää. Lisää menetelmästä voit lukea tästä. http://www.miratio.fi/tutkimus-exasiak.html

Kotikenttäedun psykologia: Miksi pelin sijainti vaikuttaa pelin lopputulokseen?

Urheilussa puhutaan usein kotikenttäedusta. Kotikenttäetu on sinänsä helppo todeta; ei ole vaikeaa päätellä, että jos kotijoukkueet voittavat enemmän kuin vierasjoukkueet jonkinnäköinen etu kotikentästä pitää olla. Jon Wertheim ja Tobias Moskowitz ovat kirjoittaneet (2011)[i] kirjan jalkapalloanalytiikasta. Heidän tilastojensa mukaan kotikenttäedut ovat merkittäviä kaikissa lajeissa ja kaikilla sarjatasoilla. Esimerkiksi NHL jääkiekossa 1917-2009 kotijoukkue voitti 57% otteluista. Jalkapallossa Italian Serie A:ssa 1993-2009 kotijoukkue voitti 47% otteluista, tasapelejä oli 25% ja tappioita 27%. Ja kriketissä 1877-2009 kotijoukkue voitti 60% otteluista. Vaikka aihetta on tutkittu paljon, ei ole ihan selvää mikä on kotikenttäedun psykologia (Pollard 2008[ii], Staufenbiel et al. 2015[iii]).

Yleensä ajatellaan edun syntyvän siitä, että kotiyleisö kannustaa ja kaikki paikat ovat tuttuja. Kannustava yleisö auttaa urheilijoita venymään parhaaseen suoritukseen ja saattaa vähän jännittää vierasjoukkuetta. Vaikutus vaihtelee eri peleissä ja paikkakunnilla. Jääkiekossa puhutaan usein kannustavasta yleisöstä kuudentena kenttäpelaajana. Nevill & Holderin (1999)[iv] analyysin mukaan tutkimuksissa on havaittu, että kotikenttäetu kasvaa yleisömäärän myötä tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen yleisön määrän lisäyksellä ei enää ole vaikutusta. Yleisön kannustava vaikutus kotijoukkueeseen auttaa sitä ponnistelemaan ja uskomaan itseensä. Tämä vaikutus ei silti ole Nevill & Holderin mukaan kovinkaan suuri. Kotiyleisö saattaa myös aiheuttaa paineita, eikä vaikutus ole aivan yksiselitteinen. On siis muitakin selityksiä.

Yhtenä selityksenä on esitetty, että paikkojen tuttuus, kentän koko, nurmen tuntu tai jään liukkaus olisi kotijoukkueelle merkittävä etu. Muistan kun veljeni aloitteli kiekon pelaamista 1980-luvun alussa. Silloin ei paljon jäähalleja ollut. Kerran kun menimme oikein hallissa pelattavaan vieraspeliin, valmentaja ohjeisti poikia: ”Älkää sitten jääkö tuijottelemaan kattorakenteita ja lamppuja. Keskitytään omaan peliin”. Vaikka nykyään kaikki pelit pelataan halleissa, niin kaukaloissa ja jäässä on pieniä eroja. Nevill & Holder (1999) sanovat, ettei myöskään sillä, että tuntee kentän ja olosuhteet ole loppujen lopuksi suurta merkitystä. Matkarasituksen vaikutus on merkittävää vain silloin jos ylitetään useita aikavyöhykkeitä, toki matkarasituksella oli tutkimuksen mukaan jonkin verran merkitystä. Mutta koska kotikenttäetu on samanlainen myös peleissä, joissa joukkueet matkustavat vain naapurikaupunkiin, ei matkarasitus selitä kovinkaan merkittävää osaa kotikenttäedusta. Joissain lajeissa säännöt suosivat kotijoukkuetta, esimerkiksi jääkiekossa kotijoukkue saa vaihtaa pelaajat viimeisenä ja pystyy siis reagoimaan siihen minkä ketjun vastustaja laittaa jäälle. Vaikka tällä jääkiekossa saattaa olla paljonkin merkitystä joissain tilanteissa, ei tämä selitä yleisesti kotikenttäetua, sillä kuten Nevill & Holder (1999) toteavat, säännöt suosivat kotijoukkuetta vain harvassa lajissa, eikä sääntövaikutus ole tutkimusten mukaan merkittävä.

On myös esitetty, että kotijoukkue taistelee sinnikkäämmin, koska se puolustaa omaa reviiriään. Reviirinpuolustuksen vaikutuksesta ei löytynyt tutkimustuloksia pelaajien kohdalla, mutta sen sijaan pieniä viitteistä siihen suuntaan löytyi hyvin mielenkiintoisesti valmentajia koskeneesta tutkimuksesta. Staufenbiel et al. (2015)[v] tutkivat sitä miten jalkapallovalmentajien taktiikat ja pelien tavoitteet vaihtelivat sen mukaan oliko peli kotipeli vai vieraspeli. Tutkimukseen osallistui 297 jalkapallovalmentajaa erilaiselta sarjatasoilta. Heidät jaettiin sattumanvaraisesti kahteen ryhmään toinen ”valmensi” kotijoukkuetta ja toinen vierasjoukkuetta. Tutkimuksessa kuvailtiin joukkueen tilanne ja tuleva ottelu. Tilanne oli kaikilla osallistujille sama paikkakuntaa lukuun ottamatta. Tulokset ovat hämmästyttäviä: kotijoukkueiden valmentajat asettivat haastavampia tavoitteita pelille, olivat toiveikkaampia voiton suhteen, lisäksi he valitsivat hyökkäävämpiä ja rohkeampia pelitaktiikoita. Valmentajat lähtevät siis voittavammalla mielellä ja taktiikalla kotipeliin kuin vieraspeliin.

Kotikenttä vaikuttaa siis sekä pelaajiin, että valmentajiin. Tutkimuksissa on todettu kotikenttäedun liittyvän vahvasti myös tuomarin käyttäytymiseen. Wertheim & Moskowitz, (2011)[vi] louhivat suuren määrän dataa ja huomasivat, että:

·      Jalkapallossa tuomitaan vieraille enemmän rangaistuksia kuin kotijoukkueelle.

·      Baseballissa vierasjoukkueen syötöt tuomitaan useammin vääriksi, kuin kotijoukkueen.

·      Koripallossa kotijoukkueet saivat heittää enemmän vapaaheittoja kuin vierasjoukkueet.

·      Jääkiekossa NHL:ssä, kotijoukkueet saivat 20% vähemmän jäähyjä kuin vierasjoukkueet.

Tuomarien pitäisi pystyä pysymään puolueettomina, mutta kotijoukkueen yleisön kannustus aiheuttaa tuomarille paineita ja saattaa vaikuttaa hänen päätöksiinsä alitajuisesti siten, että tuomarien päätökset suosivat kotijoukkuetta. Nevill et al (2002)[vii] ovat tehneet kiinnostavan tutkimuksen yleisön pitämän metelin vaikutuksesta  jalkapallotuomareihin. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita jalkapallotuomareita katsomaan videolta tilanteita ja päättämään antaisivatko niistä rangaistuksia. Osalla tuomareita oli äänet mukana videossa (eli yleisön meteli) ja osa katseli tilanteita hiljaisuuden vallassa. Tulosten mukaan yleisön pitämällä metelillä oli dramaattinen vaikutus tuomarien tekemiin päätöksiin. Jos tuomareilla on yleisön äänet mukana videolla he olivat epävarmempia tuomioissaan ja antoivat kotijoukkueille 16% vähemmän rangaistuksia kuin tuomarit jotka katsoivat videota ilman ääntä.  Vaikka vaikutus on alitajuinen, siitä voi silti päästä eroon. Jos tuomarille kerrotaan, että pelissä tarkkaillaan vaikuttaako kotikenttäetu hänen päätöksiinsä, päätöksissä ei enää huomata vinoumaa. Myös tuomarin kokemus vaikuttaa, sillä Goumasin (2013)[viii] tutkimuksessa osoitetaan, että mitä kokeneempi tuomari on sitä vähemmän kotiyleisön painostus vaikuttaa hänen päätöksiinsä UEFA Euroopan liigoissa.

Yhteenvetona voidaankin siis todeta, että kotikenttä vaikuttaa kaikkiin kolmeen pelissä olevaan ryhmään: pelaajiin, valmentajiin ja tuomareihin. Vaikutusmekanismeja on useita. Alla oleva kuvio kokoaa yhteen vaikutusmekanismit. Tutkimusten mukaan merkittävimmät ovat kotikentän vaikutus valmentajiin ja tuomareihin (kuviossa lilalla). Vaikka vaikutus on vähäisempi, selittävät silti kotiyleisön kannustus, tuttu kenttä, reviirin puolustus, vierasjoukkueen matkaväsymys ja säännöt osan kotikenttäedusta. Kiinnostavaa on, että suurin osa vaikutusmekanismeista on psykologisia. Ainoastaan kentän tuntemus, matkaväsymys ja säännöt ovat fyysisiä tekijöitä (kuviossa vihreällä).

---

[i] Moskowitz, Tobias, and L. Jon Wertheim. Scorecasting: The hidden influences behind how sports are played and games are won. Three Rivers Press (CA), 2012.

[ii] Pollard, Richard (2008): ”Home advantage in football: A current review of an unsolved puzzle”, The open sports sciences journal, 2008, 1.1.

[iii] Staufenbiel, Kathrin, Babett Lobinger, and Bernd Strauss. "Home advantage in soccer–A matter of expectations, goal setting and tactical decisions of coaches?." Journal of sports sciences 33.18 (2015): 1932-1941.

[iv] Nevill, Alan M. &. Holder, Roger L (1999): "Home advantage in sport." Sports Medicine 28.4 (1999): 221-236.

[v] Staufenbiel, Kathrin, Babett Lobinger, and Bernd Strauss. "Home advantage in soccer–A matter of expectations, goal setting and tactical decisions of coaches?." Journal of sports sciences 33.18 (2015): 1932-1941.

[vi] Moskowitz, Tobias, and L. Jon Wertheim. Scorecasting: The hidden influences behind how sports are played and games are won. Three Rivers Press (CA), 2012.

[vii] Nevill, A. M., Balmer, N. J., & Williams, A. M. (2002). The influence of crowd noise and experience upon refereeing decisions in football. Psychology of Sport and Exercise, 3(4), 261-272.

[viii] Goumas, Chris. "Referee expertise and home-team bias in European football." International Journal of Sport Psychology44.5 (2013): 429-440.

Tutkimus etiikan professorien moraalisista valinnoista

Ristiriita käyttäytymisen ja mielipiteiden välillä

Eric Schwitzgebel on ollut hyvin kiinnostunut ihmisten ristiriitaisesta käyttäytymisestä. Hän on tutkinut etiikkaa opettavien professorien eettisiä valintoja. Voisi olettaa, että jos joku pohtii työkseen oikeaa ja väärää ja opettaa sitä miten tulisi elää, hän tekisi myös omassa elämässään eettisesti kestäviä ratkaisuja. Esimerkiksi Nussbaum (1997)[1] on sanonut, että ihmisten on tärkeää pohtia moraalisia kysymyksiä, koska se auttaa heitä tulemaan paremmiksi kansalaisiksi. Näin ei kuitenkaan Schwitzgebelin tutkimuksen (2014)[2] mukaan ole. Etiikan professorien käyttäytyminen ei poikkea muiden käyttäytymisestä sen suhteen lahjoittavatko he rahaa hyväntekeväisyyteen, syövätkö he kasvisruokaa, vastaavatko opiskelijoiden viesteihin, maksavatko he myöhässä olevia konferenssimaksujaan, äänestävätkö he vaaleissa tai käyttäytyvätkö he kohteliaasti konferensseissa. Kuitenkin heidän mielipiteensä sen suhteen miten pitäisi käyttäytyä poikkeaa selvästi muista. He vaativat tiukempaa moraalia.

Schwitzgebelin tutkimuksessa (2013)[3] yliopistoprofessorien keskuudessa kaavakkeen alussa kysyttiin, onko moraalisesti oikein, väärin vai neutraalia syödä nisäkkäiden lihaa säännöllisesti. Vastaukset kertoivat, että moraalisesti tuomittavana tätä piti 60% etiikan professoreista, 45% muista filosofian professoreista ja 19% muiden alojen professoreista. Muitakin asioita tutkittiin, kuten äänestämisaktiviteettia ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamista. Kaavakkeen lopussa kysyttiin, mitä söit eilen päivälliseksi. Nisäkkäiden lihan syömisessä ei tämän perusteella ollut mitään eroja. Toisin sanoen mielipide asiasta ja todellinen käyttäytyminen eivät kohdanneet. Mielipiteissä suuri ero, käyttäytymisessä ei eroa. Schwitzgebelin kiinnostus aiheeseen heräsi, kun hän huomasi, että etiikan kirjoja varastettiin kirjastosta kaikkein eniten.[4] Hän arveli, että syy tähän voisi olla jollain kierolla tavalla se, että eetikot pystyvät helpoimmin todistamaan itselleen sen olevan oikein.

Pitäisikö elää kuten opettaa?

Aika paljon opetukselta syö uskottavuutta, jos opettaja itse ei elä opetustensa mukaan. Saattaa myös seurata sosiaalisia ongelmia, koska joka tapauksessa muut olettavat heidän käyttäytyvän opetustensa mukaisesti. Osittain tutkimuksen tuloksia saattaa selittää se, että etiikan professorien mielipide tulee ikään kuin viran puolesta, se ei välttämättä ole täysin heidän omansa (kuten käyttäytyminen). Jos etiikan opettajat eivät käyttäydy sen paremmin kuin muutkaan, pitäisikö sen haitata meitä? Voitaisiinko heitä syyttää tekopyhyydestä? Schwitzgebelin (2013)[5] mukaan, ei välttämättä ole ollenkaan ongelma, että etiikan professorit eivät käyttäydy opetustensa mukaisesti. Hän perustelee näkemystään kahdella periaatteella:

Epäreiluusperiaate: Ei olisi oikein vaatia etiikan professoreja olemaan sekä hyviä professoreja, opettajia ja lisäksi elämään askeettista elämää.

Tiedettä vääristävä periaate: Jos etiikan professoreja vaadittaisiin elämään opetustensa mukaan, heillä olisi suuri insentiivi muuttaa etiikan tutkimusta ja opetusta siten, ettei heidänkään tarvitsisi elää niin askeettisesti.

Selittyykö ristiriita lähtökohdilla?

Tuloksia tulkitessa pitää ottaa huomioon ihmisten lähtötilanteet.  Jos yllä olevan tutkimuksen perusteella väittäisi, että etiikan opiskelu lisää kirjojen varastamista kirjastosta, saattaisi syyllistyä vakavaan virhepäätelmään. Saattaa nimittäin olla, että etiikkaa opiskelemaan erikoistuvat nimenomaan ihmiset, joille eettiset asiat eivät ole täysin selviä. Aikanaan taloustieteilijöiden parissa aiheutti paljon kohua kun Frank, Gilovich, and Regan (1993, 1996)[6] tutkimuksissa selvisi, että taloustieteen opiskelijat käyttäytyivät laboratoriokokeissa huomattavasti itsekkäämmin kuin muut. Oletettiin taloustieteen opiskelun aiheuttavan itsekästä käyttäytymistä. Vuosia myöhemmin Frey and Meier (2005)[7] totesivat tutkimuksessaan samansuuntaisesti, että taloustieteen opiskelijat lahjoittivat rahaa hyväntekeväisyyteen nihkeämmin kuin muut. Heidän tutkimuksessaan selvisi kuitenkin myös, että lahjoittamisalttius pysyi samana opintojen alusta niiden loppuun saakka. Taloustieteen opiskelu sinänsä ei siis vaikuttanut käyttäytymiseen mitenkään. Tulokset selittyivät sillä, että taloustiedettä opiskelemaan valikoitui enemmän ihmisiä, jotka eivät halunneet lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen.  Vaikka korrelaatio on selvä, kausaliteetti ei ole.

ps. Kiitos kuvasta Mister GC at freedigitalphotos.net

---

[1] Nussbaum, M. C. (1997): ”Cultivating humanity”, Cambridge, MA: Harvard University Press.

[2] Schwitzgebel, Eric (2014): "The Moral Behavior of Ethicists and the Role of the Philosopher" (2014), Experimental Ethics, ed. H. Rusch, M. Uhl, and C. Luetge (Palgrave).

[3] Edmonds, David  & Warburton, Nigel (2013): ”Eric Schwitzgebel on ethical behaviour of Ethics professors”, Philosophy Bites Podcast by David Edmonds & Nigel Warburton, who interview special quests, 28.9.2013

[4] Schwitzgebel, Eric (2009): "Do Ethicists Steal More Books?",  Philosophical Psychology, 22, 711-725.

[5] Edmonds, David  & Warburton, Nigel (2013): ”Eric Schwitzgebel on ethical behaviour of Ethics professors”, Philosophy Bites Podcast by David Edmonds & Nigel Warburton, who interview special quests, 28.9.2013

[6] Frank, R. H., Gilovich, T. D., & Regan, D. T. (1993). ”Does studying economics inhibit cooperation?”, Journal of Economic Perspectives, 5, 171–177.

Frank, R. H., Gilovich, T. D., & Regan, D. T. (1996): ”Do economists make bad citizens?”, Journal of Economic Perspectives, 10, 187–192.

[7] Frey, B. S., & Meier, S. (2005): ”Selfish and indoctrinated economists?”, European Journal of Law and Economics, 19, 165–171.