Älykkäät koronavirukset: Virusten päätöksenteko ja kommunikointi

Päätöksenteontutkijana minua on jo pidempään kiinnostanut ihmisten päätöksenteon ohella myös ei-inhimillisten olentojen päätöksenteko. Viehätyin esimerkiksi suuresti Peter Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä, missä hän kertoo puiden välisestä kemiallisesta kommunikaatiosta.  Yhtä raflaavia suurelle yleisölle tarkoitettuja kirjoja ei ole tietääkseni kirjoitettu virusten tai bakteerien älyllisestä elämästä, mutta tieteellisiä artikkeleita melko jännillä otsikoilla aiheesta löytyy kyllä (katso alla oleva kuvio). 

Virusten älyllisen elämän tutkimus alkoi, kun Paul Turner ja Lin Chao tekivät vuonna 1999 puolivahingossa havainnon, että virukset kommunikoivat keskenään. He huomasivat myös, että viruksilla oli ihan oma versionsa vangin dilemmasta; joissain tilanteissa ne päättivät tehdä yhteistyötä ja toisissa käyttäytyä itsekkäästi. Muutamaa vuotta myöhemmin eli vuonna 2002 Euroopan molekyylibiologian organisaatio (European Molecular Biology organization EMBO) järjesti bakteerien kognitioon liittyvän konferenssin teemalla "Bacterial Neural Networks”. Ylläolevassa kuvassa mainitut Susan Goldenin ja Judith Armitagen artikkelit liittyvät siihen. Golden (2003) pohdiskeli, että tutkijoiden olisi ymmärtää bakteerien ”ajattelua”. Hän totesi artikkelissaan, että bakteerit eivät olekaan yksinkertaisia möllöttäjiä, niin kuin aiemmin on luultu. Ne muodostavat yhteisöjä ja sopeutuvat ympäristöönsä. Armitage tutkimusryhmänsä kanssa (2002) totesi bakteerien reagoivan käyttäytymisellään sekä ulkoisiin että sisäisiin signaaleihin. Ne käsittelevät monimutkaista tietotulvaa, tekevät nopeasti päätöksiä ja kommunikoivat keskenään. Näillä toiminnoillaan ne optimoivat leviämistään ja selviytymistään. Bakteerien toiminta vaikuttaa siis älykkäältä - ja hämmentää tutkijoita. Sittemmin sekä virusten että bakteerien kognition tutkimus on kehittynyt nopeasti ja julkaisuja viime vuosilta löytyy jo todella paljon. Poimin tuohon yllä olevaan kuvioon yhden kansantajuisimmista, eli Dolginin ”The secret social lives of viruses”. Aihepiirin tutkimuksen kehittymistä kuvaa sekin, että on perustettu uusi tieteenala ”Sociovirology” liittyen virusten sosiaaliseen elämään. Tieteenalan katsotaan alkaneen Diaz- Muñoz et al. (2017) artikkelilla "Sociovirology: conflict, cooperation, and communication among viruses." 

Miten virukset kommunikoivat keskenään ja tekevät päätöksiä 

Elie Dolginin (2019) mukaan kun virus on vallannut solun, se lähettää toisille viruksille viestin pullauttamalla solusta ulos pienen proteiinin. Tämän avulla se viestittää veljesviruksille, että solu on vallattu. Virusten vallatessa yhä enemmän soluja, niiden viestintä käy yhä äänekkäämmäksi. Äänekäs viestintä kertoo, että infektoimattomia soluja on enää vähän jäljellä ja isäntäorganismi alkaa olla vallattu.  Tässä vaiheessa geenitutkijat ovat havainneet havainnut virusten keskustelevan vaihtoehdoistaan. Ne voivat joko jatkaa isäntäsolujen hajottamista tai aloittaa hitaamman vaiheen, jolloin virus integroituu osaksi isäntäsolua ja pysyy passiivisena (ikään kuin horroksessa) useiden solujakaantumisten ajan. Virukset saattavat tehdä myös yhteistyötä taltuttaakseen isännän ja tuhotakseen sen viruksia vastaan suunnatun puolustusjärjestelmän. Viruksilla näyttää olevan myös työnjakoa. Elie Dolginin mukaan tutkimuksissa on löydetty jopa 15 erityyppistä tehtävää, joihin kuhunkin liittyy oma signaalijärjestelmänsä. Vaikuttaisi, että virukset ovat erikoistunut tiettyihin tehtäviin. Osalle on langennut eturintamasotilaiden rankka rooli: niiden tehtävänä on hyökätä ensimmäisenä puolustusjärjestelmää vastaan. Käytännössä nämä virukset uhraavat itsensä muiden puolesta (”For the greater good”). Kun ensimmäinen aalto viruksia on hyökännyt ja kuollut, tulee toinen aalto ja sen jälkeen niin monta kuin tarvitaan tai viruksia riittää. Dolginin mukaan olennaisin virusten yhdessä tekemä päätös liittyy siihen pysytelläkö piilossa isäntäsolussa vai alkaako aggressiivisesti monistamaan itseään. Viruksilla on tiedustelusysteemi, mikä kertoo niille kumpi kannattaa tehdä.  

Kuten edeltä huomasit, virukset ovat aika ovelia vastustajia isäntäorganismin puolustusjärjestelmälle. Ne saattavat olla myös ovelia tunkeutuessaan sisään systeemiin. Marianita Santiana kertoo artikkelissaan (2018) mitä tutkijat ovat saaneet selville vatsatautia aiheuttavien rota- ja norovirusten leviämisestä ihmisen kehossa. Virukset matkustavat solujen välissä kuplamaisessa rakkulassa, eikä isäntäorganismin puolustusjärjestelmä huomaa viruksia lainkaan ennen kuin on liian myöhäistä. Samalla kun virukset leviävät rakkuloissaan ne kommunikoivat keskenään ja jakavat resursseja. Ei ole ihme, että näiden virusten aiheuttamat taudit ovat todella rajuja. Virukset ehtivät leviämään laajalle, ennen kuin puolustusjärjestelmä edes huomaa niitä. Ylivoiman edessä se sitten lamaantuu. Kun virukset toimivat ryhmänä, ne ovat paljon tehokkaampia kuin toimiessaan yksinään.

Voiko virusten käyttäytymistä pitää älykkäänä

Ladislav Kovac (2000) argumentoi, että kaikilla elävillä olioilla on vähintään minimaalinen käsitys ympäristön olennaisista ominaisuuksista. Niillä on lisäksi perinnöllistä, sisäistettyä tietoa, mikä kertoo niille miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia. Nämä tiedot ja toimintamallit muodostavat yhdessä uskomusjärjestelmän. Pamela Lyon (2007) kirjoittaa kasaantuvan todistusaineiston osoittavan, että bakteerit kamppailevat samankaltaisten ongelmien kanssa kuin mitä ajattelemisen tutkijat selvittävät. Olennaisia kysymyksiä ovat esimerkiksi: miten integroida informaatiota useista eri lähteistä organisoidakseen tehokkaan reaktion, miten reagoida ympäristön muuttuviin olosuhteisiin, miten tehdä päätöksiä epävarmuuden vallitessa, miten kommunikoida muiden kanssa ja miten koordinoida kollektiivista toimintaa selviytymisen mahdollisuuksien maksimoimiseksi. Näiden tulosten valossa näyttäisi, ettei jonkinasteinen älykkyys ole todellakaan pelkästään ihmisten ominaisuus, vaan se kuuluu kaikille eläville organismeille kuten puille, pöpöille ja soluille.

Onko koronavirus älykkäämpi kuin muut virukset ?

Kun yksinkertainen elävä olio löytää tehokkaan tavan toimia jossain tietyssä tilanteessa, se noudattaa tätä tapaa täysin kaavamaisesti. Kovac (2000) sanoo, että yksinkertaiset organismit ovat tässä mielessä fanaattisia. Niillä ei ole kykyä oppia, ne toimivat aina samalla tavalla. Niiden toiminta perustuu perinnölliseen uskomusjärjestelmään, jonka avulla ne ”tietävät” miten toimia lähes kaikissa tilanteissa. Kun organisaatio on sopeutunut ympäristöönsä, se on täysin joustamaton. Joskus kuitenkin joku yksilö radikalisoituu kohdatessaan jonkun uuden tilanteen tai se saattaa omaksua jostain syystä täysin uuden uskomusjärjestelmän. Yksilö ottaa riskin ja mutatoituu. Jos se selviää hengissä, tämä uusi toimintamalli konvertoituu sisäänrakennetuksi tiedoksi ja siirtyy tuleville sukupolville. Jotain tämäntyyppistä on tapahtunut myös koronavirukselle (COVID-19) sen muuntautuessa jostain toisesta viruksesta sen nykyiseen muotoon.  

Jonkin verran on liikkunut huhuja, että koronavirus olisi ihmisten laboratoriossa kehittämä. Live Sciencen päätoimittaja Jeanna Bryner (2020) toteaa jutussaan “The coronavirus was not engineered in a lab. Here's how we know” ettei se ole mahdollista, koska viruksen mutaatio on ovelampi kuin mihin ihmiset olisivat pystyneet. Koronaviruksen rakenne mahdollistaa sen tarttumisen ihmissolujen pintaan tiukemmin kuin muut vastaavat virukset. Sen lisäksi, että se liittyy jämäkämmin solujen pintaan ja se myös leviää niissä nopeammin. Rakenteen perusteella se vaikuttaisi olevan mutatoitunut sars-viruksesta, jonka tarttumapinta oli heikompi. Mielenkiintoista on se, että tietokonemallinnusten mukaan kyseinen koronaviruksen COVID-19 käyttämä rakenne ei voi toimia. Jos tutkijat olisivat luoneet koronaviruksen, he eivät olisi valinneet rakennetta, mikä tietokonemallinnuksen mukaan ei toimi. Mutta luonto näyttää olevan ovelampi. Uusi koronavirus löysi tavan mutatoitua, mikä oli parempi ja täysin erilainen kuin mihin tiedemiehet olisivat pystyneet. Toinen kiinnostava seikka on, että virus näyttää mutatoituneen (tai ottaneen mallia) lepakoissa asuvista ihmisille täysin vaarattomista viruksista. Jos ihmiset olisivat tahallaan pyrkineet luomaan koronaviruksen, se olisi kehitetty jostain sellaisesta viruksesta minkä tiedetään olevan ihmisille vaarallinen. Vaikka nämä löydökset ovat alustavia, näyttää siltä, etteivät ihmiset olisi onnistuneet luomaan koronavirusta, koska sen mutaatio on ovelampi kuin minkä olisimme osanneet kuvitella. Ovelaa on sekin, että nykytietojen valossa ihmiset tuntuvat levittävän tautia jo ennen kuin heille itsellään on oireita ja osa taudinkantajista ei saa oireita ollenkaan. Jos virus olisi aggressiivisempi ja tappaisi uhrinsa aina, leviäminen pysähtyisi uhrin kuollessa. Jos kaikki sairastuneet oirehtisivat vakavasti, tauti ei leviäisi niin laajalle. Maailmanvalloitusprojektissaan korona on onnistunut todella hyvin. 

Ihmiset opettelevat virusten kieltä 

On vähän hämmentävää miten lääketiede kehittyy. Viime aikoina on Dolginin mukaan tutkittu mahdollisuuksia käyttää viruksia lääkkeille vastustuskykyisten bakteerien tuhoamisessa. Virukset tunkeutuvat bakteerien sisään ja tuhoavat ne. Keino ei kuitenkaan ole täysin uusi, sillä sitä on käytetty ennen antibioottien keksimistä noin 100 vuotta sitten. Kun antibiooteille vastustuskykyiset bakteerit lisääntynyt, se saattaa jälleen osoittautua tärkeäksi hoitomuodoksi. Steffanie Strathdee kertoo kirjassaan The perfect predator (2019) miten hän yhdessä useiden muiden tutkijoiden kanssa otti vanhan keinon käyttöön pelastaessaan miehensä hengen, kun tämä oli sairastunut tautiin mihin antibiootit eivät tehonneet. 

On tärkeää oppia virusten kieltä ja käyttäytymisen koodeja. Mitä enemmän tiedämme, sitä paremmin voimme taistella niitä vastaan – tai käyttää niitä omiin projekteihimme. Jo pelkästään häiritsemällä virusten kommunikointia, voimme vaikuttaa paljon. Tuntuu siltä, että mahdollisuuksia saada virukset ja bakteerit hallintaan on paljon. Toki vastustaja on ovela, koska se ei ole stabiili ja muuntuu yrittäessämme saada siitä otetta. Meillä on kuitenkin apunamme tietokoneet ja huomattavan paljon kehittyneempi kommunikointijärjestelmä kuin viruksilla ja bakteereilla. 

Ps. Toivon, että asiantuntevat lukijat antavat minulle anteeksi termien suurpiirteisen käytön. Olen  pyrkinyt popularisoimaan hankalahkoa tieteellistä aihetta ja siksi välttänyt vaikeiden termien käyttöä. Esimerkiksi jossain kohtaan olisi virusten sijaan ollut ilmeisesti oikeampi termi faagi, joka Wikipedian mukaan on sellainen virus, joka loisii bakteerissa ja tuhoaa sitä. Lisäksi tiedemiehet kiistelevät siitä ovatko virukset ja bakteerit eläviä. Koska ne ikävän eläväisiltä omasta mielestäni tuntuvat, olen ohittanut tuon problematiikan kokonaan. Lukemani artikkelit olivat haastavia ja sisälsivät yhteiskuntatieteilijälle paljon vaikeaa biologian ja lääketieteen erikoissanastoa.  Popularisointi vaati mielikuvitusta. 

Kiitos alussa olevasta koronaviruksen kuvasta CDC/ Alissa Eckert, MS; Dan Higgins, MAMS

Käytetyt lähteet

• Armitage, Judith P., et al. "Thinking and decision making, bacterial style: Bacterial Neural Networks, Obernai, France, 7th–12th June 2002." Molecular microbiology 47.2 (2003): 583-593.
• Bryner, Jeanna (2020): “The coronavirus was not engineered in a lab. Here's how we know”, Live Science -nettisivusto , March 21, 2020 https://www.livescience.com/coronavirus-not-human-made-in-lab.html
• Díaz-Muñoz, Samuel L., Rafael Sanjuán, and Stuart West. "Sociovirology: conflict, cooperation, and communication among viruses." Cell host & microbe 22.4 (2017): 437-441. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1931312817304018
• Dolgin, Elie. "The secret social lives of viruses." Nature570.7761 (2019): 290-292. https://www.nature.com/articles/d41586-019-01880-6
• Dou, Chao, et al. "Structural and functional insights into the regulation of the lysis–lysogeny decision in viral communities." Nature microbiology 3.11 (2018): 1285-1294.
• Golden, Susan S. "Think like a bacterium." EMBO reports 4.1 (2003): 15-17.
• Kováč, Ladislav. "Fundamental principles of cognitive biology." Evolution and cognition 6.1 (2000): 51-69.
• Lyon, Pamela. "From quorum to cooperation: lessons from bacterial sociality for evolutionary theory." Studies in History and Philosophy of Science Part C: Studies in History and Philosophy of Biological and Biomedical Sciences 38.4 (2007): 820-833.
• Santiana, Marianita, et al. "Vesicle-cloaked virus clusters are optimal units for inter-organismal viral transmission." Cell host & microbe 24.2 (2018): 208-220.
• Strathdee, Steffanie, and Thomas Patterson (2019): “The Perfect Predator: A Scientist's Race to Save Her Husband from a Deadly Superbug: a Memoir”, Hachette UK, 2019.
• Turner, Paul E., and Lin Chao. "Prisoner's dilemma in an RNA virus." Nature 398.6726 (1999): 441-443.
• Wang, Xiaoshan Shayna, et al. "A Genetically Encoded, Phage‐Displayed Cyclic‐Peptide Library." Angewandte Chemie International Edition 58.44 (2019): 15904-15909.
• Xue, Katherine S., et al. "Cooperating H3N2 influenza virus variants are not detectable in primary clinical samples." MSphere3.1 (2018): e00552-17.

Miten tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard (1813-1855) auttaa meitä ymmärtämään nykyajan pelaajia, maalivahteja - ja tuomareita

(Kuva Harri Laitinen)

Tanskalainen filosofi Sören Kierkegaard eleli 1800-luvun alkupuolella eikä luultavasti seurannut kovinkaan paljoa jalkapalloa tai jääkiekkoa (koska nämä pelit tulivat suosituiksi vasta paljon myöhemmin). Hän tutki teoksissaan ihmisen olemassaolon merkitystä ja yksilön suhdetta muihin ihmisiin. Hän tuli siihen tulokseen, että jokainen ihminen määrittää itse oman todellisuutensa. Ja jokaisen todellisuus on ainutlaatuinen. Tätä ajattelutapaa alettiin myöhemmin filosofiassa kutsua eksistentialismiksi. Koska ihmiset määrittävät itse oman todellisuutensa, he ovat myös itse vastuussa sen sisällöstä (eli siitä millaisena he näkevät maailman ja oman roolinsa siinä). Tuosta vapaudesta määrittää oma todellisuus seuraa huikean onnentunteen lisäksi myös ahdistusta siitä vastuusta, mitä jokaisella on omasta elämästään sekä pelkoa mahdollisista vääristä valinnoista. Kierkegaard käytti termiä ”angst” kuvaamaan tätä tunnetilaa. Angst voidaan kääntää myös peloksi, ahdistuneisuudeksi tai hermostuneisuudeksi, mutta mikään näistä ei oikein kata termin alkuperäistä merkitystä, mihin liittyy myös iloa vapaudesta valita. Käytän tässä kirjoituksessa sanaa angsti. (Tätä ei kuitenkaan tulisi sekoittaa nuorten käyttämään angsti-sanaan, mikä kuvaa yleisesti sitä kaikkea mikä ottaa päähän).

Angsti ja rangaistuspotkut jalkapallossa 

Andre Krnac (2010) on kirjoittanut jalkapallon filosofiaa käsittelevään kirjaan kappaleen  “Kierkegaard at the penalty Spot”, jossa hän keskittyy pohtimaan rangaistuspotkuja.  Rangaistuspotkun ideana on antaa maalintekomahdollisuus pelaajalle, jota vastaan on aiemmin rikottu ja jolta rikkomalla on mahdollisesti viety maalintekomahdollisuus. Rangaistuspotkun suorittavan pelaajan pitää päättää mihin kohtaan maalia hän laukoo, ja miten pyrkii harhauttamaan maalivahdin. Pelaaja tuntee angstia; hänellä on paljon mahdollisuuksia, mutta toisaalta hän on myös vastuussa potkun onnistumisesta. Päätös siitä mihin hän laukaisee, on joko oikea tai väärä riippuen lopputuloksesta eli siitä tuleeko tilanteesta maali. Tämä on tavallaan hullua, koska maali ei ole kiinni pelkästään laukaisijasta. Maalivahdilla on myös paljon osuutta asiaan. Angstin suuruus riippuu päätöksen tärkeydestä, mikä taas riippuu pelitilanteesta; ollaanko jo monta maalia johdossa vai ollaanko tasoittamassa tilannetta tai jopa ottamassa johtoa. Päätös siitä mihin laukaista, tuntuu aina paljon vaikeammalta ennekuin se on tehty. Jälkikäteen ei yleensä mietitä mitä kaikkia vaihtoehtoja pelaajalla oli, jälkiviisaana ”tiedetään” mihin olisi pitänyt laukaista ja mihin ei. Tässäkään keskustelussa ei aina huomioida maalivahdin toimintaa, joka toimisi eri tavalla, jos pelaaja laukaisisi eri suuntaan. Kun on tutkittu huipputason jalkapallomaalivahteja, on huomattu, että he näkevät videolta useimmiten mihin kohtaan maalia laukaus on tulossa jo ennen kuin pelaajan jalka edes koskettaa palloa (esim. Dicks, Davids & Button 2010). Käytännössä pelaajalla ei yleensä ole rajattomasti vaihtoehtoja mielessään. Sen lisäksi, että hänellä on oma vahva harjoiteltu toimintatapansa, hänellä saattaa olla käsitys siitä miten kyseinen maalivahti yleensä liikkuu ja toimii. Nämä rajaavat vaihtoehtoja, mutta eivät silti välttämättä pienennä angstia johtuen vastuusta ja mahdollisuuksista. Vaikka jalkapallon pelaajilla on toki kentälläkin koko paljon mahdollisuuksia, angsti on silti selkeimmin läsnä rangaistuspotkutilanteissa, missä kello on pysäytetty ja kaikki katsovat suoritusta. 

Jääkiekkomaalivahdin angsti 

Charles Le Blanc (2015) on pohtinut angstia jääkiekkomaalivahdin näkökulmasta artikkelissaan ”Kierkegaard and the art of goaltending” jääkiekon filosofiaa käsittelevässä kirjassa. Maalivahdin tilanne poikkeaa rangaistuspotkuista; maalivahti on maalissa koko pelin ajan, eikä kelloa ole pysäytetty. Tilanteessa on kuitenkin yhtäläisyyksiä: maalivahdiltakin on kielletty epäonnistuminen ”denied right to err” ihan samalla tavalla kuin rangaistuspotkun laukaisijalta. Vaikka maalivahdilta on kielletty erehtyminen, erehtymisen madollisuus on kuitenkin todellista. Tästä johtuu, että angsti on perustavaa laatua oleva pysyvä olotila, mikä määrittää kaikkia maalivahteja (”angst is a fundamental state that defines all goalies”, s.226).  Le Blanc kertoo Montreal Canadiensin maalivahdin Ken Drydenin omasta urastaan kirjoittamasta kirjasta ”The Game”. Le Blancin mukaan angsti suorastaan tihkuu Drydenin kirjan joka sivulta (”Every page of this volume is practically dripping in angst”, s. 227). Kirja kertoo lukijoille maalivahdin vaikeuksista tuntea kuuluvansa joukkueeseen, poikkeavuuden tunteesta suhteessa muihin pelaajiin ja epävarmuudesta siitä pystyykö suoritukseen minkä joukkuekaverit ansaitsisivat. Itsensä määrittelemisen ja merkityksen hakemisen lisäksi maalivahdit ovat pelissä koko ajan tilanteessa, mikä määrittelee heidän hyvyytensä maalivahtina. Angsti liittyy maalivahdin kokemaan vastuuseen omista valinnoistaan epävarmassa ja  määrittelemättömien riskien tilanteessa. Angsti on kuitenkin Le Blancin mukaan maalivahdeille tavoiteltava tila, sillä mitä enemmän maalivahti kokee angstia, sitä enemmän hän on läsnä tilanteessa, ja sitä paremmin hän torjuu. 

Tuomarin angsti

Vaikka yksikään filosofi ei ole kirjoittanut Kierkegaardin angstin käsitteestä urheilutuomarien näkökulmasta, niin leikitellään ajatuksella hetki. Samaan tapaan kuin rangaistuspotkun laukaisijalta ja jääkiekkomaalivahdilta, on myös tuomareilta kielletty erehtymisen mahdollisuus. Tuomareille itselleen on hyvin tärkeää hoitaa pelit ilman virheitä, vaikka tuo tehtävä onkin todella vaativa: pitäisi pitää silmällä useita pelaajaa, pelivälinettä, kentän rajoja samaan aikaan kun itse liikkuu kentällä. Toisin kuin rangaistuspotkun laukaisija, jolla on paljon mahdollisuuksia, tuomari lähinnä reagoi kentän tapahtumiin. Tuomarin päätökset ovat myös luonteeltaan dikotomisia; tilanteet ovat joko maaleja/paitsioita/rikkeitä tai eivät. Tämä pienentää valinnanmahdollisuuksista johtuvaa angstia. Mutta toisaalta ihan samassa tilanteessa on myös maalivahti, joka lähinnä vain reagoi kentän tapahtumiin. Oikeastaan kaikki mitä yllä on kirjoitettu maalivahdeista, sopii myös tuomareihin. He ovat koko ajan tilanteessa mikä määrittelee heidän hyvyyttään tuomareina, tilanteet ovat epämääräisiä ja virheitä ei kuulu tehdä. Voisi siis argumentoida samaan tapaan kuin Le Blanc jääkiekkomaalivahdeista, että mitä enemmän tuomari kokee angstia, sitä enemmän hän on läsnä tilanteessa, ja sitä parempia päätöksiä hän tekee.  

Lähteet: 

Dicks, M., Davids, K., & Button, C. (2010). Individual differences in the visual control of intercepting a penalty kick in association football. Human Movement Science, 29, 401–411.

Dryden, Ken (2013): “The Game”, Triumph Books. 

Krnac, Andre (2010): “Kierkegaard at the penalty Spot”, kappale kirjassa Richars, Ted (eds): “Soccer and Philosophy – Beautiful thoughts on the beautiful game”, Open Court, Chigago and Lasalle, Illinois, s. 327-334

Le Blanc, Charles (2015): “Kierkegaard and the art of goaltending”, kirjassa Baillargeon, Normand and Boissinot, Christian (eds): ”Hockey and Philosophy”, University of Ottawa Press, s. 223-234

Me ja ne toiset: Miten alitajuntamme ohjaa autammeko kaatunutta ja itsensä satuttanutta ihmistä

Paitatesti: Manchester United, Liverpool ja punainen paita 

Stephen Reicher on tehnyt tutkimusryhmänsä kanssa kiinnostavat testin identiteetin vaikutuksesta käyttäytymiseen. He kutsuivat henkilökohtaiseen haastatteluun brittiläisiä jalkapallofaneja yksi kerrallaan. Tutkimukseen oli valittu vain Manchester United faneja, mutta heille itselleen ei kerrottu valintaperustetta. Muille kuin ManU faneille, kerrottiin haastattelun kiintiön olevan jo täynnä. Haastattelun aluksi ihmisiä pyydettiin täyttämään kyselykaavake, jossa kysyttiin mitä joukkuetta he fanittivat ja miksi. Kaavakkeen täyttämisen jälkeen, osallistujille sanottiin varsinaisen tutkimuksen tapahtuvan toisessa rakennuksessa ja annettiin ohjeet, miten sinne pääsee. Matkalla sinne osallistuja näki, kun joku lenkkeilijä kaatui ja satutti itsensä pahasti. Tämä sama kaava toistui jokaisen 45 tutkimukseen osallistuneen kohdalla. Se mitä varioitiin, oli lenkkeilijän käyttämä paita. Osa tutkimukseen osallistujista näki lenkkeilijän, jolla oli Manchester Unitedin paita, osa näki lenkkeilijän Liverpoolin paidassa ja osa punaisessa paidassa ilman mitään tunnuksia. (Sekä ManUlla että Liverpoolilla on punainen paita). Näkymättömissä pysyneet tarkkailivat katsoivat tapahtumia; huomasiko osallistuja tapahtuman, menikö auttamaan vai ei jne. Ne, jotka eivät vaikuttaneet huomanneen tapahtumaa, poistettiin tutkimuksen otoksesta. Tutkimuksen tulos oli aika karu, jos kaatuneella oli Manchesterin paita päällä, hän sai apua. Jos ei ollut, hän jäi todennäköisesti ilman auttajaa. 

Vielä kiinnostavammaksi tämä muuttuu, kun testataan lisää ihmisiä ja alustavassa kyselyssä ei puhuta mitään joukkueista, vaan ylipäätään siitä fanittavatko ihmiset jalkapalloa. Jälleen kerrotaan tutkimuksen tapahtuvan viereisessä rakennuksessa ja taas matkalla joku sivullinen kaatuu. Sama tutkimusasetelma kuin aiemminkin, lenkkeilijällä on joko Manhester Unitedin paita, Liverpollin paita tai punainen paita ilman tunnuksia. Nyt ihmiset auttavat sekä Mancester Unitedin paidassa olevaa, että Liverpoolin paidassa olevaa kaatujaa, mutta eivät punaisessa paidassa kaatunutta. Koska ihmiset olivat identifioituneet jalkapallofaneiksi, tähän joukkoon kuului myös Liverpoolin kannattajat, mutta eivät tavalliset punapaitaiset ihmiset. Reicherin näkemyksen mukaan ryhmien toimintaa voidaan selittää erityisesti identifikaatiomallilla. Kuten yllä on osoitettu, se mihin ihmiset identifioituvat, vaikuttaa heidän toimintaansa. Tämä yhteinen identiteetti määrittelee käyttäytymisen normit. Kun vertaa omaa ryhmäänsä muihin, ja pitää omaa ryhmäänsä hyvänä ja tyypillisesti tulee samalla määrittäneeksi muut ryhmät negatiivisesti (suhteessa siihen omaan hyvään ryhmään).

Vanha näkemys ryhmistä tahdottomien ihmisten massana 

Reicherin työ joukkojen psykologian tutkimuksessa on ollut mullistavaa. Aiemmin on ajateltu joukkojen olevan jollain tapaa vaarallisia. On ajateltu ihmisten jollain tapaa menettävän itsensä osallistuessaan ryhmätoimintaan. Ryhmät muuttavat mukavat rationaaliset ihmiset, tahdottomiksi, epärationaalisiksi idiooteiksi. Ei ryhmä ole sellainen mikä ottaa pois ymmärtämyksen maailmasta. Vaan se on itse asiassa asia, mikä lisää ymmärrystämme. Ryhmien kautta me ymmärrämme keitä me olemme ja mihin me kuulumme. Ihminen positioi itsensä johonkin ryhmään kuuluvaksi tai joistain ryhmistä poikkeavaksi. Tätä vanhaa näkemystä ryhmien tahdottomasta toiminnasta tunnutaan ainakin politiikassa hellivän, koska ryhmät saattavat toimia politiikkoja ja heidän pyrkimyksiään vastaan. Ryhmät voivat muuttaa maailmaa. Koska ryhmät ovat uhka politiikoille, on ne vaarallisia ja tuomittavia. Vanhan ajatuksen mukaan, kun ihminen liittyy ryhmään, hän menettää itsensä ja oman yksilöllisyytensä. Koska yksilöllisyys on kaiken moraalin lähtökohta, ei ryhmällä voi olla moraalia. Näkemys on erityisen kätevä, jos tarkastellaan mielenosoituksia. Voimme vain leimata mielenosoittajat hulluiksi, eikä meidän tarvitse pohtia miksi he osoittavat mieltä ja pitäisikö mahdollisesti jotain kipeitä muutoksia tehdä. 

Miten ryhmä muuttuu vaaralliseksi

Usein ajatellaan, että ihmiset ovat ryhmissä anonyymejä. Reicherin mukaan tämä ei pidä paikkaansa: vaikka ihmiset voivat näyttää anonyymeiltä ulkoapäin, niin sisältäpäin ryhmässä ei kukaan ole anonyymi. Me olemme edelleen tunnistettavissa ja sanoja yksilöitä kuin ennenkin. Kuitenkin usein poliisit kohtelevat ryhmää homogeenisena. Jos ajatellaan, että kaikki ryhmät ovat vaarallisia, tulee sellaisia käytäntöjä, jotka kohtelevat kaikkia ryhmiä vaarallisina. Käytäntöjen seurauksena ryhmät radikalisoituvat ja niistä tulee vaarallisia.  Vaikka ryhmästä osa voi olla väkivaltaisia, suurin osa ei ole. On todella kiinnostavaa, miten alun perin rauhalliset ihmiset (jotka eivät halua olla väkivaltaisia) muuttuvat väkivaltaisiksi. Ryhmän ollessa ensin heterogeeninen, ongelmia tulee, jos poliisit pitävät kaikkia ryhmänjäseniä vaarallisina. Kun poliisi omalla käytöksellään leimaa kaikki samaan gastiin kuuluviksi, heille syntyy yhteenkulumisen tunne, solidaarisuutta ja he alkavat käyttäytyvä samankaltaisesti. Jos ihmisiä kohdellaan homogeenisinä niin ihmiset muuttuvat homogeenisiksi. Poliisin kokema uhka tekee uhkasta todellisen. Ryhmäidentiteetti muuttuu ja eskaloituu. Jotta näin ei kävisi, tutkitaan tapoja miten poliisi voisi omalla käyttäytymisellään ohjata ryhmiä säätelemään itse itsensä toimintaa. 

Ryhmäytymisen nopeus ja identifikaation muutos 

Reicher sanoo, että on tärkeää tehdä ero fyysisen ryhmän ja psykologisen ryhmän kanssa. Fyysinen ryhmä on olemassa jossain tilassa (esim. metrovaunussa) ja psykologinen ryhmä on sellainen, mitä yhdistää jotkut aatteet tai ideat (Voivat olla eri paikoissa). Ryhmiä määrittää me-henki: me suomalaiset, me ässäfanit jne. Ihminen voi olla osa fyysistä ryhmää, ilman että tuntee henkisesti kuuluvansa lainkaan tähän ryhmään. Reicher kertoo, että on hämmentävää, miten nopeasti ihmiset muuttavat ryhmäidentiteettiään. Hän kertoo esimerkin. Metrovaunussa ihmiset eivät ole toisiinsa yhteydessä mitenkään. Mutta jos sattuu jokin onnettomuus ja he jäävät jumiin, heille syntyy me-henkeä. He juttelevat keskenään, auttavat toisiaan ja saattavat jopa jakaa eväitään toistensa kanssa. Jalkapallo-ottelussa on selkeästi me ja sitten ne toisen joukkueen kannattajat. Mutta jos siellä tapahtuisi onnettomuus (esim. joku kuolee), ihmiset yhdistyisivät yhdeksi yleisön ryhmäksi. Hämmentävän nopeasti sitä voi muuttua ystäväksi entisen vihollisen kanssa tai viholliseksi entisen ystävän kanssa. 

Lähteet: 

Edmonds, David  & Warburton, Nigel (2016): ” Stephen Reicher on Crowd Psychology ”, Social Science Bites  Podcast by David Edmonds & Nigel Warburton, who interview special quests, 26.2.2016, http://socialsciencebites.libsyn.com/stephen-reicher-on-crowd-psychology

Levine, M., Prosser, A., Evans, D., & Reicher, S. (2005). Identity and emergency intervention: How social group membership and inclusiveness of group boundaries shape helping behavior. Personality and social psychology bulletin, 31(4), 443-453. http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.210.5348&rep=rep1&type=pdf

Päätöksentekoa Valkoisessa talossa ja Iranissa

Vuosi alkoi maailmaakuohuttavilla tapahtumilla Iranin ja Yhdysvaltojen välillä.  Surullisessa tapahtumaketjussa kuoli lopulta paljon ihmisiä lentokoneen pudottua, käytiin lähellä kolmatta maailmansotaa, kukaan ei voittanut mitään ja loppujen lopuksi kaikille tuli paha mieli. Miten tällainen tapahtumaketju on edes mahdollinen ja miksi asianosaiset tekivät sellaisia päätöksiä kuin tekivät? Analysoin tätä tapahtumaketjua päätöksenteon kannalta. Lähden liikkeelle oletuksesta, että ihmisillä on teoilleen aina jokin motiivi. 

On vaikea sanoa mistä kaikki alun perin alkoi. Ensin joku teki jotain, toinen kosti, sitten kostettiin se ja tämän pyörän pyrittyä useita vuosia, saatiin aikaan tilanne, jossa Yhdysvaltojen presidentille esitettiin yhtenä vaihtoehtona kenraali Suleimanin tappamista. Mikä sitten toteutettiinkin drone-iskulla 3.1.2020.

Miksi Presidentti Trump päätti surmata Suleimanin 

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump sanoi välittömästi iskun jälkeen, että tappaminen oli itsepuolustusta, sillä turvattiin yhdysvaltalaisia ihmisiä, joita kohtaan Suleiman suunnitteli välitöntä iskua: ”Suleimani suunnitteli välitöntä ja pahaenteistä hyökkäystä yhdysvaltalaisia diplomaatteja sekä sotilashenkilöstöä vastaan, mutta saimme hänen aikeensa selville ja surmasimme hänet”, Trump sanoi uutistoimisto Reutersin mukaan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Mike Pompeo sanoi, että kyseessä oli poliittinen isku, jonka avulla heikennettiin Yhdysvaltojen vihollista. Muitakin selityksiä oli. Kaisa Hakkaraisen, Pekka Hakalan ja Jussi Salmelan Helsingin Sanomissa julkaistun jutun (3.1.2020)  mukaan Trump puhui tapauksesta toimittajille myöhään perjantaina Suomen aikaa. Hän sanoi, että määräsi Suleimanin tapon sodan estämiseksi, ei sen aloittamiseksi.

Hakkarainen et al. (2020)  mukaan Yhdysvaltojen Puolustusministeriön mukaan Suleimanin surmaamisen tarkoituksena oli suojella Yhdysvaltain työntekijöitä ulkomailla. Tiedotteessa sanottiin, että ”Kenraalimajuri Suleimani suunnitteli aktiivisesti hyökkäystä yhdysvaltalaisia diplomaatteja ja sotilaita vastaan Irakissa ja koko alueella”. Erinäisten selvitysten jälkeen on selvinnyt, ettei mitään välitöntä uhkaa ollut. Myös selitys siitä, että tällä olisi vältetty sodan uhka tuntui ontuvan todella pahasti, kun koko maailma pelkäsi sodan syttyvän Suleimanin surmaamisen seurauksena. Kritiikkiin Suleimanin tappamisen syiden perustelujen puutteesta, Trump totesi, ettei niitä oikeastaan tarvitsekaan olla (El Kamel, Sonya 14.1.2020 ): 

Jokin syy toimenpiteelle pitää kuitenkin olla ollut, muutenhan sitä ei olisi tehty. Hieman kostotoimenpiteeltä tuo Suleimanin surmaaminen haiskahtaa, sillä Yhdysvaltojen puolustusministeriön tiedotteessa sanotaan, että ”Suleimani ja Quds-joukot olivat vastuussa satojen amerikkalaisten ja liittouman sotilaiden kuolemista ja tuhansien muiden haavoittamisesta” (Hakkarainen et al. (2020). Presidentti Trump on myös twiiteissään viitannut kostoon Yhdysvaltojen lähetystöön kohdistuneen hyökkäyksen takia. Näiden Yhdysvaltojen hallinnolta tulleiden selitysten lisäksi, muut ovat esittäneet omia arvelujaan. Anna Berner (4.1.2020)  epäilee Helsingin Sanomissa, että Trump pyrkii toimillaan vaihtamaan hallintoa Iranissa, perustuen siihen oletukseen, että seuraavan hallinnon kanssa olisi helpompi toimia. 

Jotkut ovat sitä mieltä, ettei voi olla sattumaan, että isku tapahtui juuri ennen kuin Trumpin virkarikosoikeudenkäynti alkoi. Politiikan historiassa ei ole ollut mitenkään epätavallista, että ulkopolitiikkaa käytetään siihen, että saadaan huomio pois sisäpoliittisista ongelmista. On myös esitetty arvioita, että Suleimanin surmaaminen liittyy siihen, että Yhdysvalloissa on vaalivuosi ja kovat otteet antavat etua vaaleissa (David Smith 4.1.2020 Guardian sanomalehdessä). Smithin mukaan Trump käy vaalikampanjaa jo rohkeilla otteilla, isänmaallisuuteen ja jumalaan vetoamisella (”We have God on our side”).Trumpin puheiden mukaan voisi myös päätellä, että Suleimanin tappamisella on jonkinlainen uskonnollinen ulottuvuus. Muistellessaan Abu Bakr al-Baghdadi tappamista viime vuonna Trump totesi, että “You don’t stand a chance against the righteous might of the United States military” (Smith 2020). Tuntuu jotenkin oudolta ja pelottavalta itsestäänselvästi olettaa, että tietää millä puolella Jumala on taistelussa. Samaa mieltä on myös David Smith Guardianin jutussa: 

Trump kokee Obaman varjon uhkaavaksi ja haluaa erottautua hänestä kaikilla mahdollisilla tavoilla. On jopa sanottu, että Obaman varjo määrittää Trumpin ulkopolitiikkaa (kaikki pitää tehdä päinvastoin) (CNN 9.1.2020). Trump on puhunut Obamasta lähes jokaisessa pitämässään puheessa liittyen Suleimanin tappamiseen. 

Vaikka syitä ja selityksiä oli monenlaisia, vaikutti vahvasti siltä, ettei Suleimanin tappamisen seurauksia oltu mietitty kovinkaan pitkälle. Monet olivat sitä mieltä, että kansainvälistä lakia oli rikottu tappamalla vieraan vallan kenraali ja useampi pelkäsi sodan syttyvän ja eskaloituvan koskemaan muitakin maita. 

Iranin vastaisku 

Maailma ehti odottaa Iranin vastaiskua muutaman päivän hyvin jännittyneenä. Pelättiin, että Iranin vastaisku aloittaisi sodan... Kun isku sitten vihdoin tuli se oli Iranin ensimmäinen suora Yhdysvaltojen vastainen toiminta yli 40 vuoteen. Ensirektiona luultiin, että isku jotenkin epäonnistui tai että Yhdysvallat torjui sen. Kukaan ei kuollut iskussa ja materiaalisetkin vahingot olivat pienehköjä. Vähitellen kuitenkin selvisi, että isku oli täsmälleen suunnitellun mukainen. Guardianin Chulovin (8.1.2020) mukaan Irakin pääministeriä varoitettiin siitä etukäteen, jolloin tavallaan myös Irakin kumppani Yhdysvallat saivat etukäteen varoituksen. Chulov (8.1.2020) ja Barakat (16.1.2020) kertoivat myös, että Sveitsi toimi välittäjänä Teheranin ja Washingtonin välillä. Sveitsin avulla välitettiin viestejä ja asetettiin vastaiskujen raameja. Kun Iran laukaisi ohjuksensa, molempien maiden johtajilla oli hyvä käsitys niiden vaikutuksista sekä fyysisesti että poliittisesti. Isku oli suunniteltu mittasuhteiltaan juuri siten, että sillä pelastetaan kasvot, mutta se ei johda konfliktin kärjistymiseen. On melko taitavaa suunnitella isku juuri sopivan vahvuiseksi. Alla oleva kuvio kokoaa lehtitietojen perusteella kootut faktat. 

Raja liian kovan, sopivan tai liian kevyen välillä on hiuksenhieno. Se näytti onnistuneen, sillä iskun jälkeinen retoriikka molemmin puolin tähtäsi konfliktin lievennykseen. Iranin ulkoministeri julisti pian iskun jälkeen, että he lopettavat suoran sotilaallisen toiminnan tähän ja korosti etteivät he halua sotaa. Pientä uhoa toki piti olla: Uskonnollinen johtaja Khamenei sanoi "Annoimme juuri Yhdysvalloille iskun vasten kasvoja". Lehtitietojen mukaan Iranin lehdistö raportoi myös useista iskussa kuolleista ihmisistä. Vaikuttaisi siltä, että Iran oli miettinyt vastaiskun mitoituksen ja seuraukset hyvin huolellisesti etukäteen. Toki konfliktin lientymiseen vaikutti luultavasti myös tuo onneton lentokoneen alasampuminen, minkä jälkeen kaikilla oli niin paha mieli, että sotainto laantui kaikkein innokkaimmillakin. 

Lähteet: 

 Hakkarainen, Kaisa & Hakala, Pekka & Salmela Jussi (2020): ” ”Toimimme eilen sodan estämiseksi, emme sodan aloittamiseksi”, Helsingin Sanomat 3.1.2020, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006361273.html

El Kamel, Sonya (14.1.2020):”Perusteluiden löytäminen Suleimanin surmalle jatkuu: ”Sillä ei oikeastaan ole väliä”, kommentoi Trump iranilaiskenraalin mahdollista uhkaa USA:lle”, Helsingin Sanomat, https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006371965.html

Berner, Anna Sofia (2020): Trumpilla on Iranissa tavoite, joka perustuu virhe­päätelmään, Helsingin Sanomat 4.1.2020 https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006362808.html

Smith, David (4.1.2020): “Trump campaigns with patriotism after airstrike – but election is still far off”, Guardian 4.1.2020, https://www.theguardian.com/us-news/2020/jan/04/donald-trump-iran-miami-rally-2020-election

CNN News (9.1.2020): “Why Trump can't stop talking about Obama”, Youtube https://www.youtube.com/watch?v=yPJywW5qmck

Chulov, Martin (2020): “Dialled down: Iran's phoned-in attack just enough to ease tensions

Iran”, Guardian 8.1.2020, https://www.theguardian.com/world/2020/jan/08/dialled-down-irans-phoned-in-attack-just-enough-to-ease-tensions#img-2

Barakat, Sultan (2020): “Could diplomacy come after tragedy in Iran?”, Al Jazeera, 16.1.2020,  https://www.aljazeera.com/indepth/opinion/diplomacy-tragedy-iran-200115191238750.html