Pelipaidan värin vaikutus rangaistusten määrään jääkiekossa

Tuntuu vaikealta uskoa, että paidan värillä voisi olla mitään merkitystä jääkiekossa, mutta siltä se vaan tutkimusten valossa näyttää. Tämä on hyvä osoitus siitä, miten alitajunta toimii ilman, että tiedostamme siitä mitään. Aikaisemmin on jo osoitettu, että paidan värillä on paljonkin merkitystä esimerkiksi ehdokkaan saamaan äänimääräänvaaleissa tai liftarin saaman kyydin todennäköisyyteen. Joten miksei paidan väri voisi olla merkityksellinen myös jääkiekossa? Melko kiivaana käynyt akateeminen keskustelu paidan värin merkityksestä urheilussa alkoi kun Frank ja Gilovich (1988)[i] julkaisivat tutkimuksen siitä miten mustat pelipaidat ja aggressio korreloivat joukkueurheilussa. Tarkemmin sanottuna he olivat todenneet, että amerikkalaisessa jalkapallossa (U.S. National Football League NFL) ja jääkiekossa (National Hockey League NHL) joukkueet, joilla oli mustat pelipaidat, saivat enemmän rangaistuksia kuin joukkueet muun värisissä paidoissa kausien 1970-1986 aikana. Lisäksi tuona aikana kaksi joukkuetta vaihtoi mustiin pelipaitoihin muun värisistä ja molemmilla rangaistusten määrä nousi selvästi paidan värin vaihtuessa.  Idea juuri mustan paidan ottamisesta tarkasteluun johtui siitä, että mustaan väriin liitetään kulttuurisesti pahuus ja kuolema. Vaikka tämä tuntuu kaukaa haetulta, Frankin ja Gilovichin tulokset vahvistuivat vuonna 2012 kun Gregory Webster  ja Geoffrey Urland[ii] tutkivat paitojen värin vaikutusta jäähyminuutteihin 25 kauden NHL peleissä Tutkimusaineisto on varsin mittava: mukana oli 30 joukkuetta ja yhteensä 52 098 peliä. He luokittelivat värit seuraavasti: musta, värikäs ja valkoinen. Analyysin tulosten mukaan mustassa paidassa sai enemmän jäähyjä kuin jos joukkue pelasi toisen värisessä paidassa tai valkoisessa.

Vaikuttaako paidanväri Jääkiekon SM-liigassa rangaistusten määrään?

Testasin väitettä paidanvärin vaikutuksesta rangaistusten määrään pienellä näytteellä SM-liigasta. Mukana analyysissä  (ja alla olevassa kuviossa) on kahden kauden runkosarjojen ottelut (1800kpl). Näyttää selvältä, että vieraspeleissä (valkoinen ja keltainen paita) jäähyjä tulee enemmän kuin kotipeleissä, mikä johtunee kotikenttäedusta ja siitä miten se vaikuttaa tuomareihin (katso tarkemmin täältä). Vaikuttaisi myös siltä, että mustassa paidassa tosiaan otetaan enemmän jäähyjä kuin muunvärisessä paidassa keskimäärin ja ero on tilastollisesti merkitsevä. Toisaalta kun kuviota katsoo, huomaa helposti, että ero mustan ja punaisen pelipaidan välillä on olematon. Ei ole yllättävää, että punainen paita nousee toiseksi, sillä useiden tutkimusten mukaan punainen väri liitetään aggressioon ja vaaraan (Wiedeman et al. (2015)[iii], Feltman ja Elliot (2011)[iv], Krenn (2015)[v] Illie et al (2008)[vi]).

Lisääkö paidan väri aggressiota vai illuusiota siitä?

Kiinnostava kysymys on se, lisääkö paidan väri todella pelaajien aggressiota vai onko kyse jostain muusta. Hagemann et al. (2008)[vii] ovat miettineet, että ehkä paidanväri vaikuttaakin ennen kaikkea tuomareihin eikä pelaajiin. He toteavat, että koska tuomarit usein näkevät tilanteet hyvin epäedullisesta kulmasta ja pelaajat liikkuvat hyvin nopeasti, on hyvin vaikea tehdä objektiivisia huomioita. Hankalista olosuhteista johtuen tuomarien päätöksentekoon voivat vaikuttaa alitajuiset psykologiset seikat, kuten paidan väri. He arvelevat, että oikeisiin pelitilanteisiin liittyy niin paljon muuttujia (esimerkiksi historiaa), että olisi parempi tutkia asiaa videolta. He videoivat taekwondo otteluita siten, että keskitason ottelijoilla oli valkoiset paidat ja pääsuojat. Jälkikäteen he tekivät samasta videoklipistä kaksi eri versiota, joihin he värittivät ottelijoiden paidat tietokoneen avulla siniseksi tai punaiseksi. Tutkimuksessa oli mukana 42 kokenutta tuomaria, jotka katselivat videoita kukin satunnaisessa järjestyksessä ja antoivat pisteitä pelaajilla aina kunkin klipin jälkeen. Tulosten mukaan tuomarit antoivat 13% enemmän pisteitä ottelijoille, joilla oli punainen paita kuin sinisessä paidassa otelleille (vaikka siis klipit olivat identtiset paidan väriä lukuunottamatta). Tutkimuksessa siis todettiin paidan värillä olevan vaikutusta siihen kuinka paljon tuomarit antoivat pisteitä. Mutta palataanpa noihin rangaistuksiin. Vaikuttaako paidanväri myös pelaajien saamiin rangaistuksiin ? Mustan paidan vaikutusta tuomarien päätöksiin ei ole tutkittu (korrelaatio, mikä on todettu useissa edellä kerrotuissa tutkimuksissa, ei kerro syystä mitään). Sen sijaan punaista paitaa on tutkittu. Martirin (2017)[viii] tutkimuksen mukaan punainen väri vaikuttaa tuomareihin. Hänen tekemässään tutkimuksessa tuomarit katsoivat videoklippejä ja arvioivat minkä tuomion niistä antaisivat. Tuomiot olivat kovempia pelaajille, joilla oli punainen paita kuin muun värissä paidoissa pelanneille.

Aihetta olisi hyvä tutkia lisää, mutta edellä mainitut tutkimukset viittaisivat siihen suuntaan, että paidan väri vaikuttaa ainakin siihen kuinka aggressiivisina pelaajia pidetään.

---

[i] Frank M.G., Gilovich T. (1988). The dark side of self- and social perception: Black uniforms and aggression in professional sports. Journal of Personality and Social Psychology, 54, 74–85.

[ii] Webster, Gregory D. & Urland Geoffrey R (2012): “Can Uniform Color Color Aggression? Quasi-Experimental Evidence From Professional Ice Hockey”, Social Psychological and Personality Science May 2012 vol. 3 no. 3 274-281

[iii] Wiedemann, Diana, et al. "Red clothing increases perceived dominance, aggression and anger." Biology letters 11.5 (2015): 20150166.

[iv] Feltman, Roger, and Andrew J. Elliot. "The influence of red on perceptions of relative dominance and threat in a competitive context." Journal of Sport and Exercise Psychology 33.2 (2011): 308-314.

[v] Krenn, Bjoern (2015): "The effect of uniform color on judging athletes’ aggressiveness, fairness, and chance of winning." Journal of sport and exercise psychology, Volume: 37 Issue: 2 Pages: 207-212

[vi] Ilie, A., Ioan, S., Zagrean, L., & Moldovan, M. (2008). Better to be red than blue in virtual competition. Cyberpsychology & Behavior, 11(3), 375-377.

[vii] Hagemann, Norbert & Strauss, Bernd & Leibing, Jan (2008): “When the Referee Sees Red …”, Psychological Science August 2008 vol. 19 no. 8 769-771

[viii] Martir, Jordan (2017): ”The influence of jersey colour on decision making of the referee”. MS thesis. 2017.
Social and Organisational Psychology, Faculty of Social and Behavioral Sciences – Leiden University

Päätöksenteon tulevaisuus: Case autonomiset aseet ja päätöksenteon ulkoistaminen tekoälylle

Enenevässä määrin ulkoistamme päätöksentekomme tekoälylle tai käytämme sitä päätöksentekomme apuna. Tämä on enimmäkseen upeaa, sillä se helpottaa elämää. Autoni tuntuu tekevän monia päätöksiä puolestani. Vaikka vähän ärsyttääkin kun se ilmoittaa minulle päättäneensä polttoaineen vähyyden vuoksi laittaa lämmityksen pois päältä, niin on se kuitenkin käytännöllistä. Autoni lisäksi kännykkäni tuntuu päättävän monia asioita puolestani (mitä reittejä mennä ja milloin sammuttaa näyttö akun vähyyden takia). Google ja Facebook ovat päättäneet aiemman käyttäytymisen perusteella mitkä sisällöt näen ensimmäisenä. Monista selvistä eduista huolimatta päätöksenteon automatisointiin ja tekoälyn käyttöön liittyy muutamia ongelmia.

Sadankomitean, Rauhanliiton ja Helsingin Yliopiston 26.11.2018 järjestämässä ”Tekoälyn etiikka sodankäynnissä” –tilaisuudessa pohdittiin tekoälyn lisääntynyttä käyttöä sodankäynnissä ja siihen liittyviä eettisiä kysymyksiä. Tilaisuudesta tallennettu video löytyy täältä. Tekoälyn käyttöön liittyvät eettiset kysymykset ovat sinänsä mielenkiintoisia. Jos robotti tappaa, niin kuka on vastuussa: robotin suunnittelija, omistaja vai käyttäjä? Tämä problematiikka liittyy sodankäynnin lisäksi niin tulevaisuuden autoihin kuin moniin muihinkin rauhanomaisiin tilanteisiin. Itseäni teema kiinnostaa päätöksenteon kannalta ja pohdin tässä kirjoituksessa aseiden autonomisuuteen ja päätöksenteon ulkoistamiseen tekoälylle liittyviä kysymyksiä.

Autonomisten aseiden päätöksentekoon liittyviä ongelmia 

Antti Kauppinen[1] sanoi ”Tekoälyn etiikka sodankäynnissä”-seminaarissa, että autonomiset aseet eroavat automaattisista siinä, ettei niiden toiminta ole enää täysin ihmisten kontrolloitavissa. Jonkinnäköisen rajatapaus automaattisen ja autonomisen aseen välillä on ohjusten torjuntajärjestelmä, joka tunnistaa ohjuksen ja laukaisee välittömästi vastatoimet. Tässä on automaatio tarpeen, koska tarvittava reaktionopeus on usein suurempi kuin mihin ihmiset pystyvät.  Voimme melko pitkälti luottaa siihen, että ohjustentorjuntajärjestelmä erottaa ohjukset, lentokoneet ja linnut toisistaan (lähestyvät eri nopeuksilla). Hieman ongelmallisemmaksi tilanne on silloin kun asejärjestelmän (esimerkiksi dronen) pitää tunnistaa kohde ja päättää itsenäisesti mitä tekee kohteelle.

Tunnistamisvaiheessa pitää erottaa kohteet toisistaan; onko kyseessä Taleban sotilas, rosvojen varalta aseistautunut maanviljelijä vai sotaa leikkivä lapsi.  Tässä käytetään tekoälyä eli visuaalista luokittelua ja hahmontunnistusta. Tietokone tunnistaa jo hyvin hahmoja, mutta sitä voidaan myös hämätä. Tästä esimerkkinä on psykedeelisten tarrojen tapaus. Devin Coldewey kertoo aiheesta tarkemmin Techcrunch-blogissa[2]. Kun tekoäly tunnistaa kuvista esineitä, ne eivät kohtele joka pikseliä tasa-arvoisesti, vaan etsivät kuvista kaikkein erottelevimmat kohdat. Jos siis haluaa tekoälylle opettaa kuvista mitkä ovat taloja, niin ensin näytetään sille talonkuvia, se etsii niistä yhteiset piirteet ja melko pian se oppii tunnistamaan uusista kuvista talot. Ryhmä Googlen tutkijoita[3] oli kiinnostunut testaamaan voiko tietokonetta hämätä lisäämällä kuviin jotain outoa. He päätyivät lisäämään kuviin värikkäitä spiraaleja, ikään kuin tarroina. Nämä ovat niin erikoisia, että tekoäly huomasi ne ja unohti kaikki muut lajittelukriteerit toisarvoisina. Tämä on ongelma, sillä jos hahmojen tunnistamista pystyy tällä tavalla hämäämään ja systeemi onkin altis virheille, eikä kehittäjä ei pysty täysin sanomaan miten systeemi toimii, niin ei siihen pysty myöskään käyttäjä. 

Kun asejärjestelmä on tunnistanut kohteen, seuraa päätöksentekovaihe, missä sen pitää päättää mitä se tekee kohteelle eli hyökkääkö vai ei. Toisin sanoen yritetäänkö kohde tuhota ja millä tavalla. Tässä pitäisi ottaa huomioon monenlaisia riskianalyysejä ja myös eettisiä näkökantoja, joita ihminen pohtii, mutta kone ei. Jos tunnistettava terroristi on lapsijoukon keskellä ja hänen tuhoamisensa tappaa myös lapset, olisiko parempi odottaa toista tilaisuutta? Ihminen ehkä odottaisi, kone välttämättä ei. Päätöksenteon ohjelmointi on monimutkaista.

Päätöksenteon ulkoistaminen tekoälylle ei ole ongelmatonta

Kuten Anna-Mari Rusanen[4] huomautti ”Tekoälyn etiikka sodankäynnissä”-seminaarissa, että  tulevaisuuden sodankäynti (ja osin jo nykyajan) on tekoälyjärjestelmien läpitunkemaa: tappajarobotit, dronet, puolustussysteemit jne. Ei kuitenkaan ole kyse vain suurista systeemeistä kuten autonomiset aseet, vaan tekoäly on mukana hyvin monessa. Anna-Mari Rusanen sanoo, että tekoäly on yhä enemmän kapeaa tekoälyä, osa jotain systeemiä. Käytämme näitä systeemejä päätöksenteon apuvälineinä. Olemme toki käyttäneet päätöksenteon apuna monenlaisia yksinkertaisia laitteita läpi historiamme (suurennuslasit, mikroskoopit yms.) Nykyaikaiset laitteet eroavat näistä monimutkaisuuden ja itseohjautuvuuden takia. Laitteita käytetään apuna kun päätetään milloin aktivoidaan puolustusjärjestelmät, milloin lähetetään dronet ja miten valitaan kohteet. Olisi todella tärkeää ymmärtää miten nämä laitteet toimivat ja millaisia riskejä niihin liittyy. Kun tekoäly oppii, se käyttää algoritmejä. Algoritmit ovat kuitenkin alttiita vinoumille[5]. Joka kerta kun on epävarma tilanne ja meillä on ennuste tulevaisuudesta, joudutaan arvioimaan kuinka suurella todennäköisyydellä ennuste pitää paikkansa. Jos tekoäly on tekemässä ennusteita, keräämässä malleja ja dataa, niin tilanne monimutkaistuu.

Molemmat systeemin vaiheet eli tunnistaminen ja hyökkäyspäätös ovat ns. oppivia ja itseohjautuvia. Ihminen ei voi kontrolloida viimeiseen asti miten se toimii, kenen kimppuun hyökkää ja kenen ei. Jos meillä on autonominen ase, minkä toimintaa ei laitteenkäynnistäjä voi ennakoida, silloin ei löydy ketään joka olisi vastuussa jos se toimii ”väärällä” tavalla. . Valmistaja ei ole vastuussa, koska ei ole tehnyt mitään pahaa kenellekään. Myöskään komentajaa tai käyttäjää ei voida pitää vastuussa, koska he eivät pysty ennakoimaan mitä järjestelmä tekee.

Riskejä autonomisiin aseisiin liittyen

Aikaa ennen tekoälyä eli vuonna 1988 tapahtui kansainvälinen tragedia kun USS Vincennes vahingossa ampui alas Iranilaisen lentokoneen. Tähän tapahtumaan liittynyttä päätöksentekoa on tutkittu paljon. Ja sen seurauksena Yhdysvaltojen merivoimat päätti aloittaa TADMUS (= Tactical Decision Making Under Stress) -tutkimusohjelman päätöksenteosta[6]. Seuraavana vuonna 30 tutkijaa osallistui ohjelmaan ja pyrki löytämään yhtäläisyyksiä palopäälliköiden, ydinvoimalasuunnittelijoiden, moottoritiesuunnittelijoiden ja muiden ryhmien päätöksenteosta. Syntyi paljon arvokasta tietoa ihmisten päätöksentekokyvyistä paineen alla. Tekoälyn käyttäminen olisi saattanut estää onnettomuuden. Toisaalta tekoälyä käyttämällä saatetaan myös tehdä vastaavia virheitä. Joskus nämä virheet voivat olla kohtalokkaita. Neuvostoliitto käytti lavastamiaan Mainilan laukauksia syynä Talvisodan aloittamiseen. Mitä jos laukauksia ei olisikaan tarvinnut lavastaa, vaan räjähdysherkässä tilanteessa joku onneton drone olisi itseohjautuvasti päättänyt tuhota havaitsemansa uhan?

Autonomisia aseita kehitetään maailmalla kovaa vauhtia. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että niihin on varaa vain kaikkein isoimmilla mailla. Maailmanrauhan kannalta ongelmallista on, että kynnys sotien aloittamiseen pienenee. Tämä johtuu siitä, että autonomiset aseet vähentävät kaatuneiden omien sotilaiden määrää, koska sotia voidaan käydä etänä. Tutkija Anna-Mari Rusanen pitää ongelmana myös sitä, että ”maat, jotka eivät muutenkaan ole kovin kiinnostuneita eettisistä kysymyksistä” saattavat alkaa kehittelemään autonomisia aseita halvimmalla mahdollisella tavalla ja vähät välittää esimerkiksi siitä erotteleeko ase lapset ja sotilaat toisistaan. Toisaalta Suomen kaltaiselle pienelle maalle saattaisi olla hyvinkin kustannustehokasta liittää rajavalvontaan ja puolustusjärjestelmiin autonomisia systeemejä. Onkin hyvä erotella toisistaan tappamiseen liittyvät autonomiset systeemit ja esimerkiksi puolustusjärjestelmiin liittyvät aseita tuhoavat autonomiset systeemit .

Ps. Kiitos kuvasta khunaspix at free digital photos.

---

[1] Kauppinen, Antti (2018): Automaattiset aseet ja sodankäynnin etiikka, esitelmä Sadankomitean, Rauhanliiton ja Helsingin Yliopiston 26.11.2018 järjestämässä ”Tekoälyn etiikka sodankäynnissä” –tilaisuudessa. Antti Kauppinen on käytännöllisen filosofian professori Helsingin yliopistossa.

[2] Coldewey, Devin (2018): These psychedelic stickers blow AI minds, Techcrunch https://techcrunch.com/2018/01/02/these-psychedelic-stickers-blow-ai-minds/?guccounter=1

[3] Tom B. Brown, Dandelion Mané, Aurko Roy, Martín Abadi, Justin Gilmer (2017): ” Adversarial Patch”, artikkeli ja presentaatio, 31st Conference on Neural Information Processing Systems (NIPS 2017), Long Beach, CA, USA. https://arxiv.org/pdf/1712.09665.pdf

[4] Rusanen, Anna-Mari (2018): Ihminen tappajarobotin ohjaimissa -  Kognitiontutkijan näkökulma, esitelmä Sadankomitean, Rauhanliiton ja Helsingin Yliopiston 26.11.2018 järjestämässä ”Tekoälyn etiikka sodankäynnissä” –tilaisuudessa. Anna-Mari Rusanen on tieteenfilosofi ja kognitiontutkija, joka toimii kognitiotieteen yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hän tutkii erilaisten tiedonkäsittelyjärjestelmien, kuten ihmisaivojen tai tekoälysovellusten, ominaisuuksia.

[5] Katso lisää algoritmien ongelmista Cathy O'Neilin kirjasta Matikkatuhoaseet.

[6] Tämä TADMUS-ohjelma ja sen taustat on kattavasti esitelty Collyer ja Maleckin kirjoittamassa artikkelissa ”Tactical decision making under stress: History and overview”, mikä puolestaan on julkaistu kirjassa ”Making decisions under stress: Implications for individual and team training”.

Vaimoni eroottinen potentiaali - päätöksentekoa Foenkinoksen kirjassa

David Foenkinoksen kirja ”Vaimoni eroottinen potentiaali” oli kiinnostava lukuelämys. Foenkinos edustaa ranskalainen nykykirjallisuutta. Hän on julkaissut noin 10 kirjaa. Kirjat ovat keveitä, hyvin ranskalaisia ja sisältävät nokkelaa huumoria. Takakannessa kirjailijaa verrataan Woody Alleniin. Yhtymäkohtia on ainakin päähenkilöiden neuroottisuus ja eläminen omassa todellisuuden kuplassaan. 

Päätöksentekoa kuvataan kirjassa melko kepeästi. Päähenkilö Hector rakastuu kirjastossa naiseen, päättää mennä tämän kanssa naimisiin samana päivänä, kertoo juhlallisesti työkavereilleen ja suvulleen ja kosii naista vasta seuraavana päivänä. Kuulostaa epäilyttävän ranskalaiselta. Päätös naimisiin menosta oli sikäli helppo, että jos tunnistaa vain yhden vaihtoehdon on päätös yleensä lähes automaattinen. Sitä vaan tietää, eikä vaihtoehtoja ole. Päätös on siis sen välillä meneekö naimisiin sen ainoan kanssa vai ei. Hector käyttää tunnistamisheuristiikkaa (recognition heuristic). Tästä päätöksentekotavasta ovat kirjoittaneet kattavasti Goldstein & Gigerenzer vuonna 2002[i] ilmestyneessä kirjassa Models of ecological rationality. 

Myöskään Hectorin toista suurta päätöstä, eli luopumista keräilyharrastuksesta, ei oikeastaan selitetä. Toki lukija tajuaa, että keräilyvimmasta aiheutuvat haitat näyttävät ylittävät keräilystä saatavat hyödyt. Tavallaan lukijalle siis maalaillaan kustannus-hyötyanalyysin (tai plussat ja miinukset – päätöksentekoheuristiikan =Frequency of good and bad features)  käyttöä, vaikka päähenkilö ei näitä tarkkaan ottaen listaakaan. Hectorin keräilyvimma hallitsee hänen tekemisiään. Keräilyyn liittyvä kilpailu toisten keräilijöiden kanssa ajaa hänet jopa itsemurhayritykseen. Keräilyvimman voi nähdä pakkomielteen tai ajatusten jumiutumisen metaforana. Aika monelle meistä on tuttua, että ajatukset jumiutuvat ja alkavat kiertää kehää. Vaikka kustannus-hyöty analyysi ehkä auttoikin Hectoria alitajuisesti, ei se auta silloin kun ajatukset kiertävät kehää. Jokainen tajuaa, että olisi parempi, ettei niin olisi. Jumiutuneita ajatuksia yleensä puretaan jonkin päätöksentekosysteemin avulla. Jotkut, kuten Hector, antavat eri vaihtoehdoille plussia ja miinuksia, toiset kouluarvosanoja. On myös mahdollista vertailla vaihtoja pareittain ja karsia aina huonoimman (joukkuelajeissa käytetty cup-systeemi).  Näistä ja muista päätöksentekotyypeistä kirjoitetaan tässä blogissa.

Hectorin rakkaus omaan vaimoon, saa hänet käyttäytymään kummallisesti. Hector alkaa keräillä mieleenpainuvia kuvia oman vaimonsa arkieroottisista hetkistä. Koska hän uskoo olevansa pakkomielteinen keräilijä, hän pitää omaa käyttäytymistään pakkomielteisenä. Tämä johtaa siihen, että hän myös alkaa käyttäytymään pakkomielteisesti. Ennakkokäsityksemme ja stereotypioiden käyttö määräävät usein hyvin pitkälle sen mitä asioita huomaamme ja miten tulkitsemme huomaamamme asiat. Tätä kirjassa kuvataan hienosti.

Kirjassa Hectorin vaimo Brigitte on hyvin viisas. Hän näkee Hectorin omituisuuden ja saa hänet uskomaan, että jokainen on kummallinen omalla tavallaan. Brigitte ymmärtää, että toimivassa perheessä on asiat balanssissa. Jos sinä annat minulle tämän, niin minä annan sinulle tuon. Perheen päätöksenteosta ja erityisesti reiluuden kehästä on kirjoittanut Chenting Su (2008)[ii] tutkijakollegoidensa kanssa.  Reiluuden kehä kuvaa hienosti sitä miten perheissä haetaan balanssia reiluuden välillä. Hetkellisesti voi olla reiluusvajetta, mutta pitkällä aikavälillä se pitää korjata tai se korjaantuu konflikteissa. Hector ja Brigitte kokevat suhteessaan vuorotellen vajausta, mutta saavat sen yleensä korjattua.  Kirjassa suhteen (ja vaimon) eroottinen potentiaali löytyy arjesta. Ehkä me kaikki olisimme onnellisempia, jos meillä olisi aikaa huomata pienet onnen ja erotiikan hetket arjessamme.

****

KustantajaGummerus esittelee kirjan seuraavasti: 

Hector on tavaroiden Don Juan. Hän on keräillyt kaikkea: metrolippuja, vaalikampanjamerkkejä, jäniksenkäpäliä, kroatialaisia sananparsia, cocktailtikkuja, aamuviiden ääniä. Kaikkea yhtä innokkaasti, koko olemassaolo huokuen kiihkoa ja vimmaa puhtaan euforian ja äärimmäisen masennuksen kausineen. Syvästä aallonpohjasta ponnistettuaan Hector saa tarpeekseen. Hän päättää lopettaa keräilyn tykkänään ja keskittää tarmonsa ainutlaatuisuuteen – vain huomatakseen ryhtyneensä keräilemään tuoretta vaimoaan Brigitteä. Kirjan alkuperäinen nimi on Le potentiel érotique de ma femme, siinä on 203 sivu ja sen on suomentanut Pirjo Thorel. Se on ilmestynyt vuonna 2004.

---

[i] Goldstein, D. G., & Gigerenzer, G. (2002). Models of ecological rationality: The recognition heuristic. Psychological Review, 109(1), 75-90

[ii] Su, Chenting & Zhou, Kevin Zheng & Zhou, Nan & Li, Julie Juan (2008): “Harmonizing conflict in husband-wife purchase decision making: perceived fairness and spousal influence dynamics”, Journal of the Academy of Marketing Science Fall2008, Vol. 36 Issue 3, p378-394