James Dashnerin Labyrintti-kirjasarja sekä siitä tehdyt elokuvat kuvaavat mielenkiintoisella tavalla vaikeita moraalisia päätöksiä. Vaikka sarjan jännittävät käänteet ja nuorten selviytymistaistelu labyrintissa erinäisiä hirviöitä vastaan vangitsevat yleisön huomion, sarjan taustalta paljastuu myös syvällisempiä moraalisia pohdiskeluja. Tämä blogikirjoitus nostaa esiin muutaman näistä teemoista. (Varoitus: Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia kaikista kolmesta kirjasta ja elokuvista).
Kirjasarja alkaa hetkestä, kun päähenkilö Thomas herää tavarahississä ja saapuu oudolle aukiolle. Hän on menettänyt kaikki muistonsa; hän ei tiedä kuka hän on, miksi hän on siellä ja epäselvää on myös se, missä hän oikeastaan on. Aukiolla on joukko muita, aiemmin samalla tavalla sinne saapuneita, muistonsa menettäneitä nuoria. Aukiota ympäröivän korkean muurin takana avautuu labyrintti, joka kätkee sisäänsä kammottavia hirviöitä. Labyrintin tarkoitus on aluksi epäselvä. Aukion nuoret ovat kuitenkin päätyneet siihen tulokseen, että heidän ainoa mahdollisuutensa päästä vapauteen, on selvittää tiensä labyrintin läpi. Ongelmana on kuitenkin se, että labyrintti kuhisee vaarallisia otuksia ja muuttaa muotoaan joka yö. Samalla kun nuoret taistelevat selviytymisestään labyrintin vaarojen keskellä, he yrittävät selvittää mistä oikein on kyse. Sitä samaa lukijakin miettii. Uteliaisuus koukuttaa ja vastausta saa odottaa sarjan kakkososaan saakka.
Onko oikein antaa muutamien teinien kuolla, jos uhrauksen avulla voidaan pelastaa suuri määrä ihmishenkiä?
Selviää, että labyrintti liittyy ihmiskunnan selviämisen kannalta olennaisen lääkkeen testaamiseen. Ihmiskuntaa nimittäin uhkaa aivojen toiminnan tuhoava virus. Tähän virukseen ollaan kehittämässä lääkettä ja lääkkeen testaamista varten on rakennettu labyrintti. Toisin sanoen labyrintti on pelkästään aivotoiminnan testi, välttämättömänä pidetty vaihe lääkkeen kehittämisessä. Labyrinttitestin ja tutkimusprojektin takana on organisaatio nimeltä P.A.H.A. Se pitää lääkkeen kehittämistä niin tärkeänä, että on valmis hyväksymään sen, että osa teineistä kuolee yrittäessään päästä pois labyrintistä. Selitys labyrintin tarkoituksesta on niin epäuskottava, että varmuutta labyrintin todellisesta tarkoituksesta ja P.A.H.A:n tarkoitusperistä saadaan odottaa kolmososan epilogiin asti.
Voidaan kysyä onko ihmisten uhraaminen missään tilanteessa oikeutettua, vaikka päämäärä olisi kuinka hyvä. Tietysti olisi eri asia, jos nuoret olisivat vapaaehtoisesti osallistuneet Labyrintti-projektiin ja jos he olisivat valmiita uhraamaan itsensä yhteisen hyvän vuoksi. Tästä ei kuitenkaan näytä olevan kyse.
P.A.H.A-organisaatio noudattaa utilitaristista filosofiaa. Sen mukaan pitäisi aina miettiä yhteiskunnan kokonaishyötyä. On siis perusteltua uhrata muutama ihmishenki, jos niiden avulla pystytään pelastamaan useita muita. Tarkoitus pyhittää keinot. Filosofi Jeremy Bentham 1747-1832 ja hänen ajatuksensa utilitarismista on vaikuttanut paljon myöskin nykyisten valtioiden toimintaan. Kun rakennamme viemäriverkostoa, kouluja ja muita sellaisia, hyödytämme suurinta osaa yhteiskunnasta, vaikka ehkä yksittäisille ihmisille niistä voi olla haittaakin.
Kirjailija James Dashner ei selvästikään ole utilitaristi, koska hänen mielestään yleväkään päämäärä ei oikeuta epäeettisten keinojen käyttämistä. Hänen mielestään teinien labyrintissä kokemia kauhuja ja ihmishenkien uhrauksia ei voida hyvittää sillä, että niiden seurauksena mahdollisesti voidaan pelastaa paljon ihmishenkiä tulevaisuudessa. Dashner on tässä pikemminkin saksalaisen filosofin Immanuel Kantin (1724−1804) linjoilla. Kantin mukaan jokaisella ihmisellä on rikkomaton ihmisarvo, eikä ihmistä saa koskaan käyttää välineenä päämäärien saavuttamiseen. Jokainen ansaitsee ihmisarvoisen kohtelun riippumatta tilanteesta. Kantin mukaan jotkut asiat ovat absoluuttisen oikein tai väärin. Tappaminen ja kiduttaminen ovat aina väärin. Ihmisoikeudet ovat pyhiä.
Kun ihmisten moraalikäsityksiä tutkitaan, selviää, että monet ihmiset ovat näennäisen ristiriitaisesti sekä utilitaristeja että kantilaisia. Utilitaristeja, jos kyse on isoista asioista ja tuntemattomista ihmisistä. Kantilaisia, jos kyse on läheisistämme tai meistä itsestämme. Moni esimerkiksi ajattelee, että on hyväksyttävää kiduttaa terroristia, jotta saadaan tietää missä seuraava pommi räjähtää. Mutta läheisen ihmisen kiduttamista ei hyväksytä edes näissä oloissa. Ei siis voida yksiselitteisesti määrittää sitä onko oikein antaa nuorten kuolla labyrintissa, ellei ensin määritellä mitä oikeudenmukaisuus näissä oloissa tarkoittaa.
Jos ei muista tekemiään vääryyksiä, onko silti niistä vastuussa?
Kiinnostavaa kirjassa on myös päähenkilön Thomasin päätöksenteon kuvaaminen. Ensimmäisessä kirjassa Thomas tuntee voimakasta vetoa Teresaan, joka saapuu aukiolle hänen jälkeensä. Jossain vaiheessa katsoja alkaa epäillä, että Thomas ja Teresa liittyvät jollain tapaa P.A.H.A.-organisaatioon. Ahdistuneena myös Thomas itse epäilee tätä. Lopulta Thomas haluaa niin kovasti saada muistonsa takaisin, että hän ottaa tahallaan hengenvaarallista ja voimakkaita kipuja aiheuttavaa myrkkyä. Aiemmin on nimittäin käynyt ilmi, että myrkkyä ottaneet ovat yleensä nähneet välähdyksiä menneestä.
Näin käy myös Thomasille. Hänen välähdyksenomaisessa muistikuvassaan selviää, että hän on todellakin ollut P.A.H.Assa töissä suunnittelemassa labyrinttiä ja koko testiä yhdessä Teresan kanssa. Tämä tieto haastaa hänen käsitystään itsestään moraalisesti hyvänä ihmisenä, ja hän joutuu tosissaan punnitsemaan omia arvojaan. Vaikka Thomas muistaa jotain, hän ei kuitenkaan muista tarpeeksi, osatakseen päättää onko P.A.H.A hyvä vai ei. Vihjeitä molempiin suuntiin annetaan. Kolmannessa kirjassa Thomasille tarjoutuu mahdollisuus palauttaa kaikki muistonsa, mutta hän kieltäytyy. Tässä vaiheessa hän ei enää halua tietää, millainen hän on ollut ja mitä hän on tehnyt.
Kirjailija Dashner pohtii sitä, millainen vastuu ihmisillä on teoistaan, jos he eivät muista mitä he ovat tehneet. Kysymys on oikeastaan siitä, onko ihminen enää se sama ihminen, joka teot teki, jos hänen muistinsa katoaa. Tämä on kiinnostavaa, sillä muistot ovat se silta mikä sitoo nykyisen minämme siihen minään mikä olimme joskus ennen. Muistot selittävät siis sen, että minuus pysyy samana lapsuudesta vanhuuteen. Jos muistoja ei ole, niin onko enää sama persoona kuin ennen? Onko vastuussa omista aiemmista teoistaan, joita ei edes muista? Thomas selvästikin ajattelee, ettei ole. Kun Thomas kieltäytyy muistoistaan, hän käynnistää uuden luvun elämässään ilman menneisyyden painolastia. Muuttuisiko Thomasin vastuu, jos hänen muistonsa palautuisivat?
Tämä kirja- ja elokuvasarja tarjoaa jännityksen lisäksi mielenkiintoisia moraalisia pohdintoja. Mitä mieltä sinä olet tästä?
Kommentit
Lähetä kommentti