Äkkiseltään voisi ajatella, että tavallisella kuvalla ja selfiellä ei ole kovinkaan merkittävää eroa. Mutta selfien psykologisten mekanismien takia erot ovat oikeasti todella suuria. Selfieiden avulla viestitään monia sellaisia asioita, mihin tavalliset valokuvat eivät pysty. Tämä selfien ainutlaatuinen kyky kommunikoida, johtuu sen sisältämistä piiloviesteistä.
Tavallisessa kuvassa on kuvan ulkopuolella näkymättömissä oleva kuvaaja ja kuvassa näkyy vain kuvattava kohde. Kuvaajalla on valta päättää siitä, millainen kuvasta tulee. Hän rajaa kuvan ja päättää kuvaamistavan ja -hetken. Kuvaaja on subjekti ja kuvassa oleva henkilö on objekti.
Selfiessä asetelma muuttuu. Kuvassa on sekä kuvaaja että kuvan kohde. Selfien ottajalla on kaikki valta päättää siitä, millainen kuvasta tulee. Tämän takia selfie sisältää piiloviestinä kaikki kuvan ottamiseen ja jakamiseen liittyvät päätökset. Eli sen miksi kuva on otettu, miksi se on otettu juuri tuossa tilanteessa ja tuolla hetkellä, miksi se on rajattu tietyllä tavalla ja mitä siihen valituilla henkilöillä tai taustalla halutaan kertoa. Selfiet eivät siis todellakaan ole pelkästään kuvia itsestä, vaan niihin sisältyy olennaisesti se, että on itse ottanut kuvan tietystä tilanteesta ja tietystä syystä. Jos tavallinen kuva dokumentoi, niin selfie julistaa.
Selfien ideaan kuuluu myös kuvan jakaminen. Emme ole tässä kohtaa kiinnostuneita sellaisista yksityisistä selfieistä, mitkä on tarkoitettu vain itselle, koska emme niitä poliittisessa viestinnässä näe. Poliittiset selfiet ovat siksi aina kuvana tyyppiä: ”Minä ottamassa itsestäni kuvaa sinulle tässä tilanteessa”. Kuvan jakaminen tuo siihen aivan uuden ulottuvuuden. Sen lisäksi, että katsoja pohtii, miksi kuva on otettu juuri tuossa tilanteessa, hän pohtii myös, miksi henkilö on halunnut jakaa sen. Mitä hän haluaa sillä sanoa?
Tavallista valokuvaa katsoessa kuvan katsoja on tarkkailijan roolissa. Hän tarkkailee etäältä tilannetta, eikä hän ole mukana tapahtumassa. Selfien ideaan on sen sijaan katsojalle käsikirjoitettu selkeä rooli: Hänet imaistaan mukaan kuvaan. Tarkastellaan esimerkin vuoksi kolmea mahdollista kuvaa europarlamentaarikko Li Anderssonista:
1. Joku on ottanut kuvan Li Anderssonista, kun hän syö aamupalaa. Kuvassa Andersson on hyväntuulisen näköinen. Hän ei katso kameraan, sillä hän on keskittynyt lukemaan lehteä samaan aikaan kun hörppää kahvia. Katsojan ja Anderssonin suhde on etäinen, kuva on lähinnä vain toteava.
2. Joku on ottanut kuvan Li Anderssonista, kun hän syö aamupalaa. Kuvassa hyväntuulinen Andersson katsoo kameraan ja pitää kahvimukia kädessään. Hän hymyilee katsojalle ja taustalla näkyy päivänlehti avattuna pöydällä. Katsojan ja Anderssonin suhde on melko läheinen. Andersson ikään kuin kutsuu kuvalla katsojan osallistumaan aamupalahetkeensä.
3. Li Andersson on ottanut selfien aamupalalla. Kuvassa hän hymyilee ja näyttää hyväntuuliselta. Kädessään hänellä on kahvimuki ja taustalla olevalla pöydällä näkyy avattu lehti. Katsojan ja Anderssonin suhde on hyvin läheinen. Katsojasta tuntuu, että Andersson on ottanut kuvan itsestään aamupalalla juuri hänelle ja haluaa kertoa hänelle kuvan avulla jotakin. Kuvasta välittyy lämmin tunnelma ja katsoja huomaa pitävänsä Anderssonin inhimillisyydestä sekä siitä, että hän on ihan samanlainen kuin kaikki muutkin. Kaikki syövät aamupalaa. Lisäksi hän tykkää siitä, että Andersson on halunnut kertoa hänelle tämän.
Tämä oli kuvitteellinen tilanne. En ole nähnyt kyseisiä kuvia, enkä tiedä onko niitä edes olemassa. Mutta nämä ovat mahdollisia, koska Li Andersson jakaa Instagramissa jonkun verran selfieitä ja siksi valitsin hänet esimerkiksi.
Monet poliitikot julkaisevat selfieitä sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Emmanuel Macron on tunnettu siitä, että hän ottaa selfieitä julkisissa tapahtumissa yhdessä äänestäjiensä kanssa. Tämä luo kuvan poliitikosta, joka on aito ja haluaa keskustella kansalaisten kanssa ja olla osa heidän arkeaan.
Selfien avulla ehdokas voi myös osoittaa konkreettisesti kuuluvansa johonkin ryhmään. Ottamalla selfien siten, että on itse osana ryhmää, hän ei aseta itseään sen yläpuolelle, vaan osaksi sitä. Katsojakin otetaan mukaan. Kuvalla poliitikko sanoo: ”Hei. Haluan kertoa sinulle, että kuulun tällaiseen porukkaan.” Joku toinen voisi ottaa samasta tilaisuudesta kuvan, missä poliitikko on puhumassa ihmisille. Tällaisessa kuvassa olisi selkeä valta-asetelma. Poliitikko ei ole osa ryhmää, vaan sen yläpuolella ja siksi kuva ei puhuttele ihmisiä läheskään yhtä tehokkaasti kuin tilanteesta otettu selfie.
Kun selfieitä tarkastelee näistä näkökulmista, on helppo ymmärtää miksi ne ovat poliittisen viestinnän välineinä niin tehokkaita.
(Tämä kirjoitus on kopio omasta Vaalimuusa-blogistani)
Kommentit
Lähetä kommentti