"Kolmella jaollinen mies” löytää onnen sattumalta

Kuuntelin Mikael Bergstrandin vuonna 2021 suomeksi ilmestyneen kirjan ”Kolmella jaollinen mies” viime kesänä mökillä samalla kun pinosin halkoja. Niitä olikin kertynyt aikamoinen urakka, joten koko kirja kului siinä hommassa. Kirjan päähenkilö kärsii pahoista pakko-oireista; hänen pitää laskea koko ajan ympärillään olevia asioita ja tehdä askareet tietyllä tavalla ja tietyssä järjestyksessä. Huomaan, että alan laskea halkoja. Kottikärryyn mahtuu hyvin noin neljäkymmentä, ilman että yhtään tippuu, kun menen vajan kynnyksen yli. Laitan kottikärryyn joka kerta tasan neljäkymmentä halkoa. 

 

Kuten draamankaari vaatii, ensin kuvataan rutiinia ja sitten rutiinin rikkoo jokin pieni yllättävä asia. Niin siinä vain käy, että kirjassa kaksi yksinäistä sielua löytävät toisensa ja syntyy hyvin epätodennäköinen ystävyys pakko-oireista kärsivän ruotsalaisen keski-ikäisen miehen ja nuoren pakolaistytön välille. Vaikka tämä ystävyys on epätodennäköinen, saisi niitä silti olla enemmänkin todellisessa elämässä. Eikö olisi hienoa, jos yksinäiset suomalaiset (tai tässä kirjassa ruotsalaiset) ja maahanmuuttajat löytäisivät toisensa? Mikael Bergstrand kirjoittaa ihmisistä niin lempeän myötätuntoisesti, että tekee mieli mennä heitä heti halaamaan. Lukiessani toivon kovasti, että tässä käy vielä hyvin ja kaikki tulevat onnellisiksi. 

 

Tykkään kirjassa siitä, miten päähenkilö säilyttää koko ajan toimijuutensa, vaikka hänen elämäänsä rajoittavat monenlaiset mutkikkaat säännöt. On avartavaa lukea tällaisia kirjoja, mitkä kertovat hyvinkin erilaisessa todellisuudessa elävistä ihmisistä. 

 

Päätöksenteon tutkijan näkökulmasta minua viehätti kirjassa se, miten vaikeaa päätöksiä oli tehdä. Niihin vaadittiin monenlaisia sääntöjä ja oikeanlaista tähtien asentoa ja sitten niistä kuitenkin saatettiin perääntyä. Lopulta kaikki isot asiat kirjassa tapahtuivat täysin sattumalta. Niin se elämässäkin usein menee, vaikka kuinka suunnittelisimme. Toki – niin kuin romaaneissa usein tapahtuu – tässäkin romaanissa jonkun pitää nousta sankarin rooliin, vaikka se tarkoittaisi astumista omalle epämukavuusalueelleen. Tätä päätöstä ladataan melkein koko kirja ja kyllähän se palkitsee.  

 

Kirjailija kertoo itse kärsivänsä pakko-oireista vähän samaan tapaan kuin päähenkilökin. Jollain tasolla samaistun päähenkilöön. En kertaakaan kokeillut mitä tapahtuisi, jos kuormassa olisi vaikka vain 39 halkoa. Tiesin kokeilemattakin, että siitä tulisi epämiellyttävä olo. Joku roti sentään pitää olla.