Tavarasuhteesta Lucy Dillonin kirjassa “A hundred pieces of me”

”Kirjeet siltä ainoalta mieheltä, jota hän on koskaan rakastanut. Muistoesine isästä, jota hän ei koskaan oikeastaan tuntenut. Sininen lasinen maljakko, joka vangitsee valon harmaana päivänä.” Kun Lucy Dillonin kirjan ”A hundred pieces of me” päähenkilö Gina Bellamy aloittelee uutta elämäänsä avioeron jälkeen, hän toteaa, että ne tavarat, joita hän on pitkään pitänyt aarteinaan, eivät enää tunnu sopivan siihen millainen hän nykyään on. Niinpä hän päättää pitää vain 100 erityistä tavaraa ja loput saa lähteä.

Tavarat symboloivat sitä millainen niiden omistaja on ja toimivat minän jatkeena

Kirjan genre lienee romantiikka. Itselleni se kuitenkin oli ensisijaisesti kiinnostavaa kuvausta ihmisten suhteesta tavaroihin ja omistamiemme tavaroiden sisältämästä symboliikasta. Kun Gina ostaa kirkkaanpunaisen huivin, se symboloi jotain ihan uutta minää; jotain hyvin rohkeaa. Yleensä Gina ei edes käytä punaista, vaatekaapissa on lähinnä sinisen ja harmaan sävyjä.

 

Kun Gina muuttaa uuteen asuntoonsa, hän miettii, että kaikki mitä tähän asuntoon tulee, pitää olla sellaista tavaraa mistä hän tulee onnelliseksi tai mistä on jotain hyötyä. Luopuessaan tavaroistaan Gina miettii kuinka monesta tavarasta oikeastaan voi luopua ja silti säilyä edelleen omana itsenään. Ginan tavarat kertovat hänelle itselleen millainen ihminen hän on, ne viestittävät hänen persoonaansa myös asunnossa vieraileville. Mutta tarvitaanko omana itsenä olemiseen tavaroita? Vuonna 1988 tutkija Russell Belk kirjoitti siitä, miten tavarat toimivat minämme jatkeina. Hankkimamme merkitykselliset tavarat ovat osa meitä ja kuvaa itsestämme. Tällaisia merkityksellisiä tavaroita voivat olla tietyn merkkiset autot, käsilaukut, vaatteet ym. 

Tavarat kiinnittävät meidät muistoihimme 

Aluksi Gina oli loukkaantunut siitä, miten vähän tavaraa hänen ex-miehensä halusi ottaa heidän yhteisestä kodistaan mukaansa. Eivätkö nuo vuodet ja niitä symboloineet tavarat merkinneetkään miehelle mitään? Sitten selvisi, ettei mies oikeastaan tarvinnutkaan kovin paljoa tavaraa, koska hänen uudessa elämässään oli jo leivänpaahdin, sohvatyynyt ja maljakot…

 

Ensimmäinen muuttolaatikosta purettu esine oli juuri maljakko. Gina muisti miten hän oli rakastanut sitä maljakkoa. Hän oli ostanut sen opiskeluaikoina ja sillä oli ollut aina tietty paikka opiskelijakämpässä. Mutta Gina ei pysty muistamaan missä se oli ollut viimeisimmässä asunnossa? Opiskeluaikana joku oli sanonut Ginalle ”Oh, sinä olet se tyttö, jolla on aina tuoreita kukkia maljakossa”. Tämän jälkeen Gina oli aina ostanut siihen tuoreita kukkia, koska hän halusi olla se tyttö, jolla on tuoreita kukkia maljakossa. Jälkeenpäin hän muisteli tuota toimintaa nolona, koska se kertoi siitä, kuinka paljon hän halusi, että muut tykkäsivät hänestä. Gina päätti luopua maljakosta. Hän ei tarvinnut esinettä, joka muistuttaisi häntä siitä mitä kaikkia unelmia hänellä oli tuohon aikaan ja miten kovasti hän halusi miellyttää muita. 

Tavarat symboloivat sitä mitä me voisimme olla 

Gina ajatteli, että tuntuu jotenkin epämukavalta myydä omia vanhoja tavaroitansa; laittaa joku hinta omalle historialleen ja menneisyydelleen. Lähes käyttämättömäksi jääneen maastopyörän Gina kuitenkin päätti myydä. Gina oli saanut pyörän lahjaksi ex-mieheltään. Jokin pyörän myymisessä tuntui hyvin kummalliselta. Pyörä ei ollut pelkästään pyörä. Oikeastaan pyörä oli urheilullisempi ja reippaampi versio hänestä itsestään. Versio minkä hän nyt hylkäsi. Oli ollut sellainen aika, jolloin pyörän oli piti olla hänen ja hänen miehensä elämän yksi keskeinen elementti. Heidän piti olla se hyväkuntoinen ulkoilmaa rakastava pariskunta, joka pyöräili maaseudulla samanlaisilla pyörillään ja palasi noilta reissuiltaan punaposkisina ja onnellisina hyvän ruoan ja punaviinipullon äärelle. Joskus me vain rakastamme sitä oman minämme potentiaalia mitä tavaroihin liittyy. Tutkija Sam Gosling kirjoittaa kirjassaan ”Snoop – what your stuff says about you” siitä miten osa meidän tavaroistamme on sellaisia mitä käytämme identiteettimme julistamiseen (identity claim). Tuo identiteetti mitä tavaroiden kautta julistamme voi olla tarkoitettu meille itsellemme tai muille, se voi kertoa muistoista, nykyisyydestä tai potentiaalistamme. 

Olemmeko kiinni tavaroissa, vai niiden aiheuttamassa tunteessa? 

Gina miettii, että ihmiset keräilevät liikaa tavaraa, kun heidän oikeasti kannattaisi keräillä hetkiä, kokemuksia. Eikä mitään sellaisia superhienoja kokemuksia niinkuin joku riippuliito. Vaan ihan tavallisia hetkiä pieniä arkipäiväisiä hetkiä. Kuten ulkona oleminen juuri sateen jälkeen, meressä uiminen tai uudelle rautatieasemalle saapuminen. Joskus ihmiset luulevat rakastavansa tavaroita, vaikka he oikeasti rakastavat kiinni vain tunnetta mikä, niistä tavaroista heille tulee. Samasta asiasta myös Sam Gosling kirjoittanut. Hänen mielestään osa tavaroistamme on tunteiden säätelijöitä (feeling regulator). 

 

Olen ollut hyvin kiinnostunut näistä teemoista jo pitkään ja olenkin ollut kirjeenvaihdossa sekä Russell Belkin että Sam Goslingin kanssa. Väitöskirjassanikin siteerasin molempia. Lucy Dillonille en ole (vielä) kirjoittanut, jos kirjoittaisin, kysyisin onko hän lukenut edellä mainittuja kirjoja. Epäilen vahvasti, että hän on. Oikeastaan toivon, että hän on. Dillon tuo tieteen löydökset ihmisten tavarasuhteesta romaanin keinoin meidän kaikkien ulottuville. Jos ihmisten suhde tavaroihin kiinnostaa sinua, suosittelen kirjaa lämpimästi. Jotain toista lukijaa saattaa ilahduttaa myös kirjan  ihmissuhteet ja romanttiset viritykset, itse en kokenut niitä kovinkaan kiinnostavina. 

Lähteet: 

 

Dillon, Lucy (2015): ”A hundred pieces of me”. 

Belk, Russell. W. (1988). Possessions and the extended self. Journal of consumer research, 15(2), 139‒168. 

Gosling, Sam (2008): ” Snoop – What your stuff says about you”